"Elkää uskoko minun tahtovan Martille mitään pahaa", alkoi nuori kalastaja taas puhua, asettaessaan korin venheeseen ja astuttuaan itse sinne isäntänsä jälestä, "eikä siitä olisi minulle mitään hyötyä. Te ja Kaarina olette nyt kerran hullaantuneet siihen narriin, ja täytyyhän minunkin myöntää hänen olevan uljaan ja ovelan miehen; aika veitikka hän vain on, vaikka aikaahan hänellä jo ikääkin olla, hän voisi melkein olla tytön isä. Jos hän vanhurskaudesta ja kristillisestä rakkaudesta auttoi piispan pakenemaan, niin taisipa hän silloin tehdä laupeudentyön; vaikka ihmiset sanovat, ettei hän sitä tehnyt taivaallisen herramme tähden. Olisi teidän kaunis Kaarinanne toki ansainnut kunnollisen nuoren miehen, eikä tuollaista lainsuojatonta, vanhanpuoleista maankiertäjää." — —
"Senkin parraton keltanokka! Mitä sinä siinä löpiset?" keskeytti hänet vanhus kiivaana ja polkasi jalallaan venheen pohjaan. "Luuletko sinä minun tyttäreni ihastuvan sileäleukaiseen piimäsuuhun. 'Kun on poissa näkyviltä niin on poissa sydämestä', sanovat nykyiset nuoret; mutta sitä ei sano kukaan minun tyttärestäni. Jos sinä vielä sanot sanankaan tästä asiasta, Ola, niin se jää viimeiseksi meidän välillemme. — Mutta mitä perkelettä tämä on?" huudahti hän, huomattuaan heitä olevan kolme veneessä. "Mistä tuo mies tuli?"
"Kunnon miehet, ettekö hyvästä maksusta veisi matkamiestä Skanöriin?" kysyi kookas herra, joka äkkiä oli noussut seisomaan purjeen takaiselta penkiltä, minne hän oli piiloutunut. Hänellä oli yllään likainen talonpoikaisnuttu; mutta se sopi huonosti hänelle, ja sen alta näkyi ritarillinen olkavaate sekä komea kullattu miekankahva. Hän näytti turhaan koettavan peittää vuohennahkahatullaan suurta otsa-arpeaan. Hänen kalpeat kasvonsa ja ruosteenkarvaisten kulmakarvojen alta tuijottava arka katseensa ei herättänyt luottamusta. Hän puhui tanskaa, mutta hiukan norjaksi murtaen, joka ei näyttänyt olevan synnynnäistä, vaan jonkinlaista matkimista tai tottumusta.
"Mitä teillä on tekemistä täällä minun venheessäni?" murahti Jeppe kalastaja mittaellen häntä uhkaavin katsein. "Jos aijotte Skanöriin, miksette silloin mennyt lauttauspaikalle?"
"Onhan kuningas ottanut takavarikkoon kaikki lauttauspaikat tuon karanneen arkkipiispan tähden", vastasi vieras. "Joka mies tietää Grandin karanneen täältä meritse, ja kuitenkin ajavat nuo typerät houkkiot häntä takaa täällä öin ja päivin. Eihän täältä pääse kissakaan pois maasta, ja täällä on tuskin enää ainoaakaan suota tai metsää, minne hurskaan arkkipiispan ystävä voisi piiloutua. Te näette, että minä olen karkulainen, mitä minun auttaisikaan teiltä totuutta salata: minua ajetaan takaa. Pelastakaa minun henkeni ja viekää minut laivasatamaan, josta voisin päättä pakenemaan! Minä palkitsen teidät siitä runsaasti."
"Vai niin!" sanoi vanha kalastaja, ja hänen tuima katseensa lauhtui. "Usein on nähty rehellisenkin miehen joutuvan onnettomaksi: moni saa paeta maasta ja valtakunnasta häpeällä, joku sinne palajaa kunniassa ja loistossa. Tuuli on hyvä, ja veneeni kestää kyllä sen matkan. Mutta ensiksi minä tahtoisin tietää, kuka te olette ja minkävuoksi te olette lainsuojaton? —"
"Lainsuojaton?" toisti vieras säpsähtäen. "Kuka sanoo, että minä olen laillisesti lainsuojaton, senvuoksi että minä pakenen laittomuutta ja häpeällistä vääryyttä? Minä olen sen suuren arkkipiispa Grandin sukulainen, jota täällä on niin häpeällisesti ja vääryydellä kohdeltu; jos minä en tahdo alistua saman itsevaltaisen kohtelun alaiseksi, josta Jumala ja hurskaat ihmiset hänet auttoivat vapaaksi, niin minä olen pakoitettu etsimään pelastustani pakenemalla."
"Entä teidän nimenne? Herra?" alkoi kalastaja taas puhua, ja asetettuaan äkkiä airon kiveä vasten hän työntäsi venheen niin rajusti vesille, että sekä vieras että hämmästynyt renkipoika olivat lentää selälleen. "Te ette siis salli itseänne kutsuttavan lainsuojattomaksi?" jatkoi hän rauhallisesti kun vieras nousi ja katseli levottoman näköisenä veneen ja rannan välillä olevaa leveää juopaa. "Mutta luulisinpa sen nimen teille sopivan. Etköhän olekin arpiotsainen aseenkantaja Kagge. Jos te olitte yksi Finnerupin ladon kuninkaanmurhaajista, ja jos juuri te äskettäin uhkasitte kuninkaan ja drotsin henkeä, niin olisinpa aika nahjus, jos sormellakaan avustaisin teitä muuhun vapaasatamaan kuin hirsipuuhun."
Muukalaisen kasvot väännähtivät kamalasti, hän pisti suonenvetoisesti kätensä takkinsa alle ja vetäsi esille pitkän, välkkyvän ritarimiekan. "Te laskette minut heti takaisin maihin tai viette minut Skanörin satamaan, vaikkapa olisin itse paholainen", huusi hän. "Se aseenkantaja, jolle Tanskan suurin mies antoi ritarilyönnin, ei anna halvan kalastajan viedä itseään kaupaksi turskien ja kampeloiden kanssa."
"Suuret sanat ja sian rasva eivät tartu kurkkuun", vastasi Jeppe rauhallisesti ja heilautti raskasta airoa päänsä päällä kuin keihästä. "Tässä minä seison omalla pohjallani ja olen oma herrani. Heittäkää kädestänne tuo korukapine, herra pitkäkoipi, tai saatte kohta kolauksen päähänne, niin että unohdatte ritarilyönnin, jonka suurin mies teille antoi. Jos se mies muuten oli marski Stig Andersen", lisäsi hän, "niin ei teidän enää tarvitse mainita minulle kaunista nimeänne eikä tekojanne. Silloin te olitte yhtä varmasti Stig-marskin ja harmaaveljesten kanssa Finnerupin ladossa kuin nyt olette Jeppe-kalastajan kanssa matkalla tuomiolle ja hirsipuuhun."