"Senpä näemme", huusi vieras raivostuneena ja hyökkäsi häntä kohti paljastettu miekka kädessä, mutta kaatui samassa silmänräpäyksessä tiedotonna veneeseen, hatun lentäessä hänen päästään Jeppe Niilonpojan raudoitetun airon lyönnistä.
"Ota miekka hänen kädestään ja sido hänet, Ola, sillaikaa, minä nostan purjeet!" sanoi vanha kalastaja rauhallisesti heittäen airon luotaan ja alkoi järjestellä purjeita. — "Ei hän siitä kolauksesta kuollut. Jos kuningas sallii hänen jäädä elämään, on se hänen asiansa. Mutta ei kukaan voi sanoa Jeppe-kalastajan suojanneen tämänlaisia lainsuojattomia, päästämällä kuninkaanmurhaajan eheinnahoin Gilleleijestä."
Nuori kalastaja totteli isäntäänsä; pian oli purje nostettu, ja kalastajavenhe kiiti nopeaan rannikkoa pitkin, mukana sidottu vanki.
Kalastaja Jeppe ei ollut erehtynyt: hänen vankinsa oli kuuluisa Åke Kagge, joka oli tuomittu lainsuojattomaksi kaikkien niiden keralla, jotka henkilökohtaisesti olivat ottaneet osaa Eerik Silmänräpyttäjän murhaan. Hän oli astunut Norjan kuninkaan palvelukseen, mutta oli nyt uskaltanut Tanskaan, saattaakseen sieltä pois molemmat Stig-marskin tyttäret, sekä toteuttaakseen, niinkuin näytti, muut vähemmän rauhalliset aikeensa. Drotsin metsästäjät olivat näyttäneet toteen hänen osallisuutensa Mads Juden salamurha-aikeisiin kuningasta vastaan, oltiin melkein varmoja siitä että hän myöskin oli salakavalasti haavoittanut drotsi Åkea, kun tämä Stig-marskin tyttärien kanssa ratsasti Vordingborgin linnanportista. Kaikille maan kaupunginvoudeille ja linnanpäälliköille oli annettu käsky etsiä häntä ja vangita hänet. Lainsuojattomana ollen, oli muuten kuka tahansa, joka hänet tunsi, oikeutettu ottamaan hänet hengiltä. Niinkuin yleisesti kaikki lainsuojattomat kuninkaanmurhaajat, oli hänkin hyvin vihattu, kuitenkin oli yksi sydän olemassa, joka tykki osanottavasti ja lämpimästi hänelle: se oli vangitun Ulrika-neidon oikullinen, levoton sydän.
SEITSEMÄS LUKU.
Samana uudenvuoden aamuna, jona tuo lainsuojaton ritari vangittiin, uneksi Stig-marskin nuorin tytär levottomana Vordingborgin linnan "Neitsyttornissa." Hänen sisarensa nousi täysin pukeutuneena rukousjakkaraltaan ja kuunteli yhteen liitetyin käsin linnankappelin aamukelloja. Heikko päivänsarastus valaisi korkean, tilavan tornihuoneen.
"Apua, apua!" huusi Ulrika hypähtäen ylös vuoteeltaan. "Nukutko sinä, Margareta? Voi, miten hirmuista! Olihan se vain pahaa unta?"
"Mikä sinua vaivaa, rakas siskoni?" kysyi hiljainen Margareta ja tarttui hellästi sisarensa käteen. "Nyt sinä varmaankin taas uneksit tuosta onnettomasta ritari Kaggesta?"
"Voisit sentään olla hiukan kohteliaampi, sisar kulta! Ei hän nyt kovin onneton liene, kun minä hänestä uneksin. Kunhan vain tietäisin hänen olevan turvassa!"
"Rukoile Jumalaa ja pyhää neitsyttä että hänen julma kuvansa katoaisi sinun sielustasi!" jatkoi Margareta. "Hänen käy vielä kuitenkin onnettomasti. Kaikki se kunnia ja rikkaus, mitä hän on luvannut sinulle ovat vain tyhjiä ilmalinnoja, jotka hän on sinua pettääkseen rakennellut."