"Se oli siis kuitenkin sama salaisuus, jota sinä et tahtonut minulle ilmaista, hurskas siskoni!" keskeytti Ulrika hänet, armollisesti hymyillen. "Minä olin aikonut salata sinulta tämän tietoni, kunnes voisin näyttää sinulle mihin se kelpaisi; mutta nyt sinä näet, että ritari Kagge on minulle paljoa uskollisempi kuin sinä: silloin kun sinä vain ajattelet haavoittunutta drotsiasi, on minun lainsuojaton ritarini antanut minun arvata oikean syntyperäni lähettämällä minulle tämän viestikapulan, joka on kaikkia maailman drotseja tärkeämpi. Tämä sukutaulu voisi avata meille jokaisen Tanskan vankilan oven." Näin sanoen hän otti esille riemuitsevan näköisenä pienen somasti leikkauksilla koristetun puutaulun, mihin oli piirretty ruhtinaallinen vaakuna: kolme kruunattua leopardia, ja sen alle Ulrikan nimi riimukirjaimilla, prinsessa Mereten, kuningas Eerik Eerikinpojan ja junkkari Kristofferin nimien viereen. "Katsoppas, siskoseni!" sanoi hän niiaten, "nuo kruunupäiset leopardit ovat kuvatut kuninkaan suureen sinettiin. Minä tiedän sen asian vasta vain osaksi, mutta senverran ovat kuitenkin nuo saamani salaiset viittaukset selvittäneet minulle, että kuninkaan isä on ollut salaisesti naimisissa erään Stig-marskin sukuun kuuluvan ylhäisen naisen kanssa. Se oli tietysti vaarallinen asia, koska hänellä jo oli toinen kuningatar; mutta minä olen kuitenkin hänen tyttärensä ja silloin tietysti myöskin prinsessa Mereten sisarpuoli, vaikkei sitä saa kukaan tietää. Minun äitiparkani sai paljon kärsiä senvuoksi ja kuolikin surusta; mutta sen ovat sinun isäsi ja hänen sukulaisensa ankarasti kostaneet. Minut on kasvatettu marskin talossa sinun sisarenasi, senvuoksi minäkin olen joutunut saman vainon alaiseksi kuin koko sinun sukusi."
"Oi, elä usko sanaakaan tuosta onnettoman sekavasta jutusta, rakas Ulrika!" huudahti Margareta ja purskahti itkuun. "Polta nuo onnettomuustiedot ja usko minua, sinä olet varmasti minun sisareni. Kaikki nuo turhat puheet sinun ylhäisemmästä syntyperästäsi tuottavat sinulle vain häpeää ja ikävyyksiä."
"Etpä sinä taitaisi noin puhua, jos olisit nähnyt oman nimesi kuninkaiden ja ruhtinaiden rinnalla", vastasi Ulrika ylvästellen, katsellessaan säihkyvin silmin puutaulua. "Ja katso!" jatkoi hän käännettyään sen. "Tässä on norjalaisen herttua Haakonin leijonakilpi ja sukutaulu; se ulottuu aina Harald Haarfayeriin; ja katso tuossa sivuhaarassa on minun ritari Kaggen nimi. Hänkin polveutuu kuninkaista ja ruhtinaista. Muistatko sinä mitä vanha Elsa-muori povasi minulle Haldissa? Hän sanoi, että minusta kerran tulee kaunis prinsessa joka saa kauniin ja rikkaan ruhtinaallisen sulhasen."
"Oi, rakkahin sisareni!" huudahti Margareta huolestuneena. "Lapsellisella koreiluhalullasi sinä olet saattanut sielusi kunniattoman kerskailijan leikkikaluksi. Vain paha henki on voinut kuiskata sinulle onnen ja kunnian lähteeksi sen perhesurun, joka tuotti onnettomuutta maalle, sekä meidän kuululle suvullemme. Sen miehen suonissa ei virtaa ruhtinaanverta, vaan konnanverta, joka saattoi kuvata sinulle kunniaksi sen minkätähden sinun täytyisi häpeästä kuolla, jos sinä uskoisit sen todeksi ja ymmärtäisit mikä syntyperä todellakin on ylevä ja suuri."
"Onpa vahinko, ettet sinä ole pappi, sisko!" sanoi Ulrika keikauttaen niskojaan. "Jos tarina minun ylhäisestä syntyperästäni olisi vain perätön ja valheellinen huhu, niin tuskinpa sillä olisi ollut niin tärkeät seuraukset tässä maassa. Olethan sinä itsekin uskonut ne tosiksi, koska et ole milloinkaan uskaltanut niistä minulle puhua; mutta minä olen jo kauan aavistanut sen. Vanha Elsa-muori Haldissa ei uskaltanut siitä suoraan puhua. Mutta täytyyhän sinun itsekin myöntää todeksi, että kaikki, jotka ovat tunteneet meidät ja meidän sukumme, ovat aina kumartaneet paljoa syvempään minulle kuin sinulle, vaikka sinä olet vanhin. Minä olen usein nähnyt ihmisten viittaavan jälkeeni, silloin kun olin juhlakoruissani, ja kuullut heidän kuiskaavan: katsokaa, tuossa astuu pikku prinsessa, katsokaa hän räpyttelee kauniilla silmillään aivan kuin kuningas Silmänräpyttäjä."
"Sisko raukka, sisko raukka!" päivitteli Margareta ja sulki hänet itkien syliinsä. "Oletko sinä voinut häpeämättä kuunnella noita julkeita häväistyssanoja? Ovatko he voineet imarrella sinun turhamaista lapsensydäntäsi tuolla korunimellä, jonka alla piili mitä katkerin iva ja ylenkatse? — Ulrika parka, sinun suurin onnettomuutesi on kuitenkin sinun oma sokeutesi. Se saattaa sinut ylpeilemään sinun omasta onnettomuudestasi ja häpeästäsi. Oi, jospa tuo taru kauhistuttaisi sinua kuin manalan ääni, niin silloin minä vielä voisin lohduttaa ja auttaa sinua. Minä tahtoisin itkeä sinun kanssasi ja rukoilla pyhää Neitsyttä antamaan sinulle sen lohdutuksen, jonka hän antoi minulle silloin kun kaikki lapsuudessani näkemäni ja kuulemani kauheudet olivat minulle kuin kamalana unena, ja jolloin aivan kuin enkelin ääni kuiskasi minun sieluuni: se oli väärinkäsitystä, mielipuolisuutta, harhanäköä kaikki. Oi, äiti, äiti, mitenkä voin pitää sinulle antamani lupauksen ja tuoda tämä eksytetty lapsi pelastettuna sinun syliisi!"
"Sinun rakkautesi, vanhurskautesi ja tunnontarkkuutesi ikävystyttävät minua, sisar Margareta", keskeytti Ulrika hänet ärtyisenä. "Äiti olikin vain minun kasvatusäitini; sen voin kyllä ymmärtää: eihän hän koskaan sanonut minulle ainoatakaan ystävällistä sanaa, enkä minä mustan hunnun vuoksi milloinkaan nähnyt hänen kasvojaan. Jos sinä tuntisit oikeaa sisarenrakkautta minua kohtaan, niin sanoisit kyllä kuka minun oikea äitini oli; mutta sinä et olekaan minun sisareni. Minä olisin tyytyväinen, jos sinä pääsisit luostarin turviin, siellä sinä saisit surra ja rukoilla minun puolestani niin paljon kuin haluaisit häiritsemättä minua sillä. — Mutta ei sentään, täytyisihän minun silloin erota sinusta —, sitä minä en kestäisi", lisäsi hän hellästi. "Rakas, hyvä Margareta, minä olen nyt kerran sellainen maailman lapsi", jatkoi hän lapsellisesti ja taputti sisarensa poskea — "olenhan minä sanonut sen sinulle sata kertaa. Enhän minä ole nähnyt enkä ollut osallisena kaikissa niissä onnettomuuksissa, jotka tapahtuivat täällä meidän lapsuutemme aikana, tai ennenkuin minä synnyin. Mitenkä sinä voit vaatia, että minä surisin niitä. Mitä hyötyä siitä olisi, jos minä sinun kanssasi alkaisin tässä niistä voivotella. Mitä meidän vanhempamme tai heidän sukulaisensa ovat kärsineet tai rikkoneet, sen pyytäköön pyhä Neitsyt Vapahtajan heille hyvittämään ja anteeksi antamaan; mutta sitä emme me kumpikaan voi auttaa. Minä kiitän Jumalaani ja Luojaani, että Hän loi minut tähän kauniiseen maailmaan, enkä minä häpeä syntyperääni vaikka olisinkin vain puoleksi prinsessa. Enkä minä välitä vähääkään siitä surkeudesta ja häpeästä, josta sinä niin välttämättömästi tahtoisit minun joutuvan epätoivoon. Joko kaikki on turhaa puhetta, ja silloinhan ei ole minkäänlaista valittamisen syytä, tai se on totta, ja minä saan tyytyä siihen niinkuin muuhunkin kohtalooni. Sittenhän minä olen kuitenkin prinsessa, ja mitä häpeää siitä on, että minua kutsutaan siksi mikä minä olen, ja että ruhtinassukuinen ritari kosii minua kohottaakseen minut siihen asemaan, joka minulle oikeudella kuuluu?"
"Jumala auttakoon sinut siitä kunniasta ja kosijasta, sisko parka!" vastasi Margareta. "Ritari Kaggen puheissa ei ole ainoatakaan totuuden sanaa. Jokainen tietää hänen syntyneen tässä maassa paremmasta suvusta, kuin minkä arvoinen hän on. Vasta lainsuojattomaksi jouduttuaan ja tultuaan Norjaan, hän alkoi kieltää oman sukunsa, ja kerskaa nyt häpeällisellä tavalla polveutuvansa norjalaisesta ruhtinassuvusta. Tuollainen kunniaton sepustelu kyllä osoittaisi sinulle mitä miehiä hän on, jos et sinä tavoittelisi hänen kanssaan sitä väärää loistoa, joka ei tiedä mistään kunniasta."
Heidän näin keskustellessaan oli Ulrika pukenut ylleen pyhävaatteensa, ja päivä oli valjennut. "Katsoppas nyt minua!" sanoi hän peilaillessaan itseään seinällä riippuvassa kirkkaassa kilvessä. "Täytyykö minun todellakin niin hirveästi hävetä olemassaoloani ja toivoa etten ikinä olisi syntynyt? Olisihan se häpeällistä ja jumalatonta! Suoraan puhuen, sisko, jos minä rupeaisin epäilemään kaikkea mitä ritari Kagge on puhunut minulle minun syntyperästäni ja kauneudestani, niin täytyisi minun epäillä omia silmiänikin, ja jokaisen peilin, jonka näen, täytyisi sitten olla yhtä petollisen imartelijan kuin sinä sanot hänen olevan."
"Peili on varmasti petollinen imartelija", vastasi Margareta. "Se näyttää meille vain pään ja sileän pinnan, joka peittää meidän luurankomme ja pääkallomme; mitä enemmän miellymme siinä kuvastuvaan katoavaiseen harhakuvaan, sitä enemmän se sokaisee silmämme ja turmelee sielumme. Jos sinä olisit kuullut miten Kagge lateli minulle liijoiteltuja kohteliaisuuksiaan, ennenkuin hän oli nähnyt sinut täyskasvaneena ja saanut koreille lauseparsilleen ja suunnitelmilleen meidän kadotettujen tilustemme ja oikeuksiemme takaisinhankkimisesta sinusta halukkaamman kuuntelijan, niin tuskinpa olisit säästellyt häntä vähemmältä pilkalta ja kiusanteolta kuin säästit typerää herra Pallea —"