"Voi, miten hirvittävän mahdoton sinä voit olla, rakas, hurskas siskoni!" keskeytti Ulrika hänet. "Onhan paksu, typerä herra Palle aivan luotu pilkattavaksi. Kyllähän minä tiedän, että ritari Kagge oli ennen hiukan rakastunut sinuun; mutta sen minä kernaasti suon hänelle anteeksi, kun se niin pian unohtui; olithan sinä kuitenkin tavallaan minun sisareni, ja minä olin silloin vain lapsi. Sinä olisit varmaankin toivonut hänen huokailevan itsensä kuoliaaksi sinun kylmyytesi tähden; mutta se olisi liiaksi vaadittu nuorelta kauniilta ritarilta. Täytyykö hänen välttämättömästi olla uskoton ja epäluotettava rakastaja senvuoksi, että hän erehtyi sisaruksista ennen kun hän oikein oli selvillä omastaan ja meidän sydämistä? Mitä hän sille voi, että sinä olit niin kylmä ja sietämättömän hurskas? Ja oliko todellakin niin anteeksiantamaton synti, että minä lopullisesti olin hänestä yhtä kaunis ja ehkä vähän enemmänkin?"
"Rakas soaistu lapseni!" huokasi Margareta taputtaen sisartaan poskelle ja sivellen vallattoman, keltaisen kiharan hänen otsaltaan. "Täytyykö sinun aina etsiä kaikista tunteista tyhjä ja katoavainen alote ennenkuin sinä oikein voit ne ymmärtää? Åke Kagge oli meidän isämme uskollinen aseenkantaja, se on totta; hän oli sen kostotyön kiihkeimpiä osanottajia, jonka syyn sinä luulet tietäväsi. Jos tämä sinun luulosi ei ole perätön, ja sinä olet todellisuudessa se, mitä uskottelet olevasi, niin mitenkä voit pelkäämättä ojentaa kätesi miehelle, joka oli Finnerupin ladossa?" Hän vaikeni ja laskeutuessaan polvilleen rukousjakkaralle hän liitti kätensä hiljaiseen rukoukseen, ja nojasi kauniin päänsä messukirjaan.
"Sisar, rakkahin sisar, sinä olet peloittanut minut", huudahti Ulrika aivan kalpeana. "Kammottava, verinen näky vilahti silmieni ohitse. — Oi, sinä olet oikeassa, minä en tullut sitä ennen ajatelleeksi. Jos on totta mitä kuulin syntyperästäni, niin ei minun olisi pitänyt herra Kaggea rakastaa. Ja kuitenkin, enhän minä ole koskaan nähnyt tuota ylhäistä herraa, joka surmattiin Finnerupin ladossa. Jos minun pitäisi vihata kaikkia niitä, jotka olivat hänen kuolemaansa syyllisiä, niin täytyisi minun myöskin vihata minun äitiäni ja sinun äitiäsi ja isä Stigiä. Oi, sinä olet kuitenkin oikeassa, sisko, meidän ei pitäisi koskaan ajatella kohtaloamme tässä maailmassa, jos tahdomme olla iloisina muiden joukossa. Joko meidän täytyy unohtaa kaikki, mitä ympärillämme on tapahtunut, tai mennä luostariin ja sanoa hyvästit tälle ihanalle maailmalle. Mutta sitä minä en voi, rakas sisar! Rukoile sinä minun puolestani. Minä tahdon unohtaa sen, mitä minun ei ole hyvä ajatella; minä en kuitenkaan voi vihata ketään koko maailmassa, ja sitä joka minua rakastaa oikein sydämestään minä en voi olla rakastamatta, olkoon hän kuka hyvänsä, ja vaikka hän olisikin lainsuojaton ja karkoitettu." Hän purskahti kiihkeään itkuun ja piteli pitkiä keltaisia kiharoitaan silmillään.
"Rakkahin Ulrika! Elä itke, minä rukoilen sinun puolestasi niin kauan kuin elän", sanoi Margareta. Hän nousi nopeasti rukousjakkaralta ja sulki sisaren hellästi syliinsä. "Emmehän edes ole toivottaneet toisillemme hyvää uutta vuotta. Jumala ja rakas neitsyt Maria tehkööt sinut hurskaaksi ja kärsivälliseksi ja onnelliseksi, ja antakoon meille molemmille sen, mikä voi edistää parhaiten meidän sielumme autuutta! Elä itke, rakkahin Ulrika! Jos minä olen puhunut sinulle kovasti ja surettanut sinua, niin anna se minulle anteeksi äidin vuoksi! Hän pyysi minun neuvomaan sinua ja suojelemaan sieluasi turhuuden ajatuksilta; mutta näenhän minä sinun jo olevan hyvän, hurskaan ja siunatun. — Elä vain itke!"
"Lupaatko sinä ettet enää koskaan puhu pahaa ritari Kaggesta tai vaadi minun unohtamaan häntä tai olemaan hänestä uneksimatta? Sillä minä en sitä voi, enkä tahdo." Näin sanoessaan Ulrika pyyhki silmänsä pitkillä hiuksillaan ja katseli niiden alta veitikkamaisesti sisareensa.
"Rakasta Jumalan nimessä jokaista ihmissielua, missä piilee kipinäkin Jumalan rakkautta!" vastasi Margareta. "Mutta elä vain ole suruissasi!"
"No niin, sen lupaan", sanoi Ulrika vetästen kädet silmiltään; hän hymyili ja suuteli sisartaan kiihkeästi. "Onnellista uutta vuotta, sisar Margareta. Toivon sinun saavan kauniin drotsin mieheksesi ennen vuoden loppua ja toivon meidän olevan onnellisesti tämän häkin ulkopuolella ennenkuin metsä vihertää ja linnut laulavat!" Ja nyt hän alkoi pyöritellä hiljaista siskoaan vankilanlattialla, laulaen:
"Ma linnan tiedän, mi himmentää Voi kuninkaan kartanot suuret. Kultaa ja hopeaa kimmeltää Sen harmaakiviset muurit."
"Hiljaa, hiljaa, rakas sisar, joku tulee", pyysi Margareta. Ulrika totteli ja kuullessaan rautakankia vedettävän oven takaa, asetteli hän nopeasti tukkansa järjestykseen peilin edessä, ja koetti äkkiä olla hyvin jäykän ja ylhäisen näköinen. Ovi avattiin, ja sisään astui pieni, vilkas kamarineito auttamaan heitä pukeutumisessa ja toi heille tavallisen aamujuoman. "Neitsyt Maria ja pyhä Josef suokoon teille onnellisen uuden vuoden, jalot neidot!" sanoi tyttö niiaten ja asetti lämpimän olutjuustovadin pöydälle. "Isäntä pyytää minun kysymään haluatteko ajaa hänen rouvansa kanssa aamumessuun. Tänne on tullut tänä yönä vieraita", lisäsi hän jutteluhaluisena. "He ovat nukkuneet täällä ylhäällä ritarisalissa. Mutta heille laitetaan huoneet kuntoon, he tulevat aamiaiselle tänne naistupaan, ja suuren parvekesalin takkaan on pantu tuli. Ne kolme vierasta herraa ovat tulleet kuninkaan luota; luullaan drotsin aikovan matkustaa."
"Matkustaa?" toisti Margareta sävähtäen hehkuvan punaiseksi. "Oi, niin", lisäsi hän hiljaa, "Onhan se mahdollista, jos se on välttämätöntä. Muutaman päivän hiljaisuus olisi kuitenkin vielä ollut hänelle hyväksi. Seuraa minua naistupaan, pikku Kaarina! Ehkä minun täytyy joutua siteitä vaihtamaan."