"Ei, odotappas ja katso ovatko hiukseni hyvästi!" sanoi Ulrika. "Onnellista uutta vuotta, pikku Kaarina, sulhanen ennen vuoden loppua!"
"Häitä voisitte paremminkin toivottaa, sillä sulhasia riittää kylliksi vuoden pitkään", vastasi tyttö nauraen. "Tukkanne on mainiosti asetettu, neiti Ulrika! Jos minulla olisi niin hienot silkkihiukset ja lisäksi helminauhat ja kultakoristeet, niin enpä, totta maar, ikinä toivoisi emännänpäähinettä niiden peitoksi. Mutta omat hiukseni peittäisin kernaasti mitä pikemmin sitä parempi: sillä joka kerran kun sulhaseni saa torat isännältään, täytyy minun aina kuulla niiden olevan takkuisia ja karkeita. Te olette hoikka kuin pajuvitsa, neiti Ulrika!" jatkoi hän katsellessaan Ulrikan pukeutumista ja ihaillessaan hänen somaa olentoaan. "Kyllä sen heti näkee, että te olette hieno, ylhäinen ritarintytär, ettekä kamarineito tai keittiöpalvelija. Minä näin heti, että te olitte syntynyt silkkiä ja purppuraa kantamaan. Ei noiden sarkanuttujen alla ole meidän säätyisiämme tyttöjä, sanoin minä taloudenhoitaja Maarenille heti teidät nähtyäni. Ja kun isäntä sitten oli niin kohtelias teille, ja hänen rouvansa lähetti teille kaikki ne ihanat vaatteet ja koristeet jouluiltana, niin kyllä me huomasimme olevan totta, että meillä oli häkissämme ylhäisiä lintuja, kukaties prinsessakin niinkuin jotkut luulevat tietävänsä. Tuo lehdenvihreä puku sopii teille kuitenkin kaikkein parhaiten, neiti Ulrika! Mutta jos minä olisin Margareta-neidin sijassa niin enpä toki panisi ylleni tuota valkohihaista pukua uudenvuodenpäivänä, se on niin surullisen näköinen, eikä se ole mikään onnea ja iloa tuottava merkki näin vuotta alkaessa."
"Ruumisliinan väri on ollut omani äitini ja isäni kuolemasta asti", vastasi Margareta syvään huoaten. "Mutta tule nyt, pikku Kaarina! Sillaikaa kun sinä täällä tarkastelet vaatteita ja koristeita on moni messu laulettu loppuun."
"Aamumessu on jo loppunut, ja vielä on pitkältä aikaa päivämessuun", sanoi kamarineito. "Teidän täytyy ensin vähän syödä, neiti Margareta! Ette te voi paastonneena lähteä kirkkoon tai drotsin haavaa sitomaan."
"Samaa minäkin sanon!" sanoi Ulrika veitikkamaisesti nauraen, ja alkoi innokkaasti syödä olutjuustoaan. "Drotsi on siis parantunut ja aikoo matkustaa!" jatkoi hän. "Niin uljaalle herralle lieneekin raskasta maata kauan naisten hoidokkina, varsinkin kun haava on juuri niskassa."
"Häpeä ei ole hänen vaan sen konnan, joka ei uskaltanut astua hänen näkyviinsä!" vastasi kamarineito. "Niinhän tekin ajattelette, neiti Margareta?"
"Samoin ajattelee myöskin minun sisareni", huokasi Margareta. "Mutta tulkaa, minä luulen kuulevani kellojen soivan — —"
"Siihen on vielä pitkältä. Sinä olet varmasti liian hurskas, sisko!" sanoi Ulrika veitikkamaisen näköisenä. "Sinä unohdat melkein aina aamujuomasi messun tähden, ja sinä kuulet sinne soitettavan aivan liian aikaisin. Mutta totta totisesti, ennen messuun menoa on drotsin niska sidottava, ja siihen kuluu aina vähän aikaa. Kyllä minä tulen. Ottakaa minut sentään mukaanne! Nyt minä heti tulen: minä en tahdo jäädä enää yksin tänne lukkojen taa. — Niin, niin, siskoni, jos ei sinua olisi, miten jumalaton olisinkaan, nukkuisin varmasti jokikisen aamumessun ohi. Saatpa kiittää drotsin niskaa siitä, ettet koskaan nuku liian kauan. Odota, nyt minä tulen!" Hän joi tinavadin tyhjäksi ja kiirehti sitte sisarensa ja kamarineidon kanssa ulos ovesta.
KAHDEKSAS LUKU.
Linnanmuurin pohjoisessa puoliympyrässä olevan neitsyttornin, samoin kuin kappelin vieressä olevan Waldemartornin, yhdisti holvattu salakäytävä suureen, liuskakivilattialla varustettuun parvekesaliin eli päärakennuksen etusaliin, mistä päästiin naistupaan, ritarisaliin ja linnan muihin lukuisiin huoneisiin. Täältä johti myöskin iso pääovi linnanpihan puolella olevalle parvekkeelle eli altaanille, mistä pitkät, rautakaiteen reunustamat puuportaat alkoivat. Järven puolella, muurin eteläisessä puoliympyrässä, aivan pohjoisten tornien vastapäätä olivat vahvimmin varustetut tornit: Käärme ja vesitorni. Parvekesalin yläpuolella oli linnan päätorni, ja kappelin yläpuolella pieni kellotorni. Keskellä linnanpihaa, minne sittemmin tunnettu hanhitorni rakennettiin, oli korkea, kuninkaallisella vaakunalla varustettu lipputanko, mihin kolme kruunupäistä leopardia ja joukko hopeaisia sydämiä oli kuvattu. Multavallit ja vallihaudat ympäröivät ulkopuolelta ympyränmuodossa kulkevia muuria, jotka teräväharjaisina ympäröivät linnan. Koska kuningas hoviseurueineen usein asui linnassa, oli se hyvässä kunnossa ja kaikin puolin rikkaasti varustettu ja sisustettu. Se oli yksi maan tärkeimpiä linnoituksia. Linnanmiehistönä oli joukko sotilaita ja palvelijoita; useita käsityöläis- ja palvelijaperheitä asui sitäpaitsi tallirakennusten ympärillä ja vahvasti varustetun portin ulkopuolella, niin kutsutussa etulinnoituksessa. Joka kerran kun kappelinkello aamusin soi aamumessuun astui linnanpäällysmies talonväen, linnan käsityöläisten ja palvelijakunnan sekä heidän vaimojensa ja lastensa seurassa kappeliin suuren, pyöreän linnanpihan yli, joka näytti aivan kaupungin torilta näin pyhäpäivänä. Sitten he palasivat kappelista sammutetut lyhdyt käsissään.