Vangittuja neitosia vartijoitiin ilman minkäänlaista ankaruutta. Kun vain yksikin kamarineito oli heidän mukanaan, saivat he vapaasti liikkua kaikkialla linnassa. Vain yöksi heidän vankilansa ovi teljettiin, eikä sitä avattu koskaan ennen aamun valkenemista. Portinvartijalla oli lupa avata heille linnanportti vain silloin kun linnanpäällysmies itse tai hänen perheensä seurasi heitä joko kylänkirkkoon tai tavallisille kävelyretkille hedelmäpuiston kautta Neitsythakaan, linnan laidunmaalle, missä tänäkin vuoden aikana usein huviteltiin haukkametsästyksellä, johon Ulrika oli intohimoisesti mieltynyt, mutta johon Margareta vain hänen tähtensä otti osaa.
Kun nyt neiti Ulrika sisarensa ja kamarineidon kanssa astui ulos pimeästä salakäytävästä etusaliin, juoksi hän heti tapansa mukaan erään suuren kaari-ikkunan luo ja hengitti pienelle, jäätyneelle lasiruudulle, voidakseen nähdä ulos linnan pihalle. "Kas, kas!" huudahti hän iloisesti. "Me pääsemme tänään uusilla, keltaisilla vaunuilla kirkkoon, ja katsokaa, tuolla ne menevät juottamaan vieraiden hevosia. Herranen aika, hevosilla on pitkät silkkiset peitteet, niiden mukana on kuninkaalliset tallirengit. Kas! Nyt tulee linnanherra tänne drotsin ja vieraiden herrojen kanssa. Yksi heistä on väin pappi! Mutta mitä omituisia herroja nuo ovat, joilla on päässä saksalaiset hatut?"
"Mennään naistupaan!" kehoitti Margareta. "Ei ole soveliasta, että he näkevät meidät niin aikaisin täällä salissa."
"Ei tässä saa enää iloita eikä katsella mitään vain tuon ikävän sovinnaisuuden vuoksi!" sanoi Ulrika ärtyisestä ja seurasi hitaasti ja vastenmielisesti sisartaan naistupaan.
Vähän senjälkeen avattiin parvekkeen ovi ja drotsi Åke astui sisään, mukanaan kuninkaan rippi-isä, mestari Petrus de Dacia sekä molemmat saksalaiset mestarilaulajat. Heitä saattoi linnanpäällysmies, herra Ribolt, kookas, komea mies, yllään jäykkä ritaripuku. Linnanherra astui viimeksi kynnyksen yli ja sulki oven pidättääkseen lämpimän, joka jo alkoi levitä suuresta loimuavasta takkavalkeasta. "Kuninkaan puolesta", sanoi hän jonkinlaisella arvokkaisuudella ja otti korkean töyhtöhatun päästään, "lausun teidät tervetulleiksi hänen linnaansa, arvoisat herrat! Täällä hän on teidän isäntänne, vaikka minun halvan persoonani kautta. Siis minä saan odottaa häntä tänne keväällä, kunnianarvoisa maisteri!"
"Sen viestin käski hän minun viemään teille, lähinnä suosiollisia terveisiään", vastasi mestari Petrus de Dacia ja ojensi linnanherralle kätensä. — "Me olemme nukkuneet teidän kattonne alla, mutta te ette vielä tunne vieraitanne", jatkoi hän. "Minun nimeni te tiedätte, minun täytyy muutaman tunnin kuluttua matkustaa edelleen; mutta nämä herrat haluavat, kuninkaan suostumuksella, vierailla jonkun aikaa teidän luonanne, osaksi oppineiden ja tieteellisten töiden tähden." Hän esitti nyt linnanherralle mestari Popen ja mestari Rumelantin Schwabista, jalon laulutaidon suurina, tunnettuina mestareina, jotka olivat matkustelleet monien ruhtinaiden maissa ja halusivat nyt samoin nähdä ja oppia tuntemaan kaiken, mikä Tanskassa oli erikoista kansan elintavoissa, sekä sen taiteen ja tieteen kehitystä muihin kansoihin verraten. "Nämä oppineet herrat", lisäsi hän, "suositellaan teille kuninkaan vieraina, ja jäävät he linnaan niin kauaksi kuin haluavat. Kuninkaan tahdon mukaisesti pidetään kuninkaallinen kirjasto ja arkisto heille avoinna."
"Vai niin! Kirjanoppineet herrat ovat tervetulleita minun luokseni", vastasi linnanpäällikkö tervehtien hiukan hämillään oppineita herroja. "Herrat aikovat varmaankin tutkia kronikoita [kronika = ajantieto] ja niitä vanhoja kirjoituksia, jotka käsittelevät Tanskan ja Saksan entisiä vaiheita. Täällä oli hiljattain eräs oppinut luostariveli Rye'stä, jolla myöskin kuninkaan käskystä oli paljon tekemistä niiden kirjoitusten kanssa. Suoraan puhuen ovat ne asioita, joista minä en paljoakaan ymmärrä. Mutta oppineet eivät osaa kyllin kiittää kuningasta siitä, että hän on antanut koota nämä arvokkaat kirjoitukset, sallien sekä kotimaisten että vieraiden niitä vapaasti tutkia. Oi, Jumala minua auttakoon, rakas drotsi!" kuiskasi hän Åkelle. "He ovat varmaankin hyvin oppineita, luultavasti he eivät ymmärrä sanaakaan tanskaa?"
"Eikö teidän kuninkaanne kuuluisa bongesta ole täällä linnassa?" kysyi roteva mestari puoleksi saksan ja tanskan sekaisella murteella. "Siihen tärkeään historialliseen kokoelmaan me haluaisimme etupäässä tutustua, samoin kuin täällä löytyvään kuuluisaan Saxo Gramaticuksen jäljennökseen. Myöskin haluaisimme tutkia Sveno Agonista sekä kaikkia muitakin muinaisaikuisia norjalaisia ja pakanallisia laulu- ja satukokoelmia, item kaikkia huomatuimpia monumenta & volumina antiquitatis" [vanhan ajan muistomerkkejä ja kirjoituksia].
"Minä iloitsen erikoisesti siitä", alkoi pieni, vilkas mestari Rumelant puhua, "mitä toivon löytäväni täältä teidän teoloogisen Luminanne [lumina = valo] ja kristillis-filosoofisten runoilijoittenne teoksista, erikoisesti suuren Andreas Sunonis'en Hexaëmeronista. Minä en ole vielä koskaan onnistunut saamaan siitä minkäänlaista jäljennöstä ainakaan maanmiehiltäni tai keltään niistä ylhäisistä herroista ja ruhtinaista, minun korkeastiarmollisilta suosijoiltani, joista heikon kykyni mukaan olen laulanut."
"Minun tietääkseni on se kirja, jonka te mainitsitte täällä kuningas Waldemar Seierin aikuisten, oppineiden latinalaisten kirjoitusten joukossa", vastasi linnanherra ja koetti salata kärsimättömyyttään. "Vain siitä, mikä on kirjoitettu maan kielellä, voin minä antaa teille tietoja. Teille valmistetaan lukuhuone aivan kirjaston viereen. Linnankappalainen on sen hoitaja; hän antaa varmasti teille kaikki toivomanne tiedot. Minä asetan teille kaikki parhaani mukaan, arvoisat oppineet herrat! Mutta minä pyydän teidän suomaan anteeksi minulle, etten minä maallikkona ja yksinkertaisena sotamiehenä ymmärrä senkaltaisia asioita. Sallikaa minun nyt viedä teidät perheeni luo, ja toivon teidän aluksi tyytyvän ruumiilliseenkin ravintoon!" Näin sanoen hän avasi nopeasti naishuoneen oven, minne hän saattoi molemmat vieraat herrat.