"Ehkä", vastasi Åke. "Ainakin nyt jo iloitsen siitä. Mutta tuskinpa kuningas vielä itsekään tietää missä hän ja uskolliset miehensä ovat ensi kevännä. Nykyinen aika on levoton ja vaarallinen. Jumala ohjatkoon kaiken parhaaksemme!"
"Sen hän aina varmasti tekee, rakas drotsi!" sanoi Margareta tuttavallisesti ja ystävällisesti, laskien kätensä hänen oikealle käsivarrelleen, joka nojasi leveään ikkunalautaan. "Sekin mikä meistä näyttää pahimmalta ja onnettomimmalta, koituu kuitenkin lopulta parhaaksemme, jos ei siinä ole syntiä. Tämä vankeus, joka pari viikkoa sitten näytti minusta niin vaikealta, on kuitenkin ollut minulle iloisin aika siitä asti kuin isä ja äiti kuolivat."
"Rakas, hurskas Margareta", kuiskasi Åke, laskien vasemman kätensä hänen käsivarrelleen, "uskaltaisinko toivoa minulla, olevan vähintäkään osaa siinä taivaallisessa rauhassa ja ilossa, jonka minä olen joka päivä nähnyt heijastuvan teidän hurskaasta katseestanne? Se lähde, josta teidän toivonne ja ilonne virtaa, on totisesti iankaikkisen elämän. Se ilo ei saanut alkuansa ihmismielestä."
"Jokaiseen jaloon ja hurskaaseen ihmissydämeen virtaa säde tuosta ijäisen elämän lähteestä", vastasi Margareta, "vaikka sen syvin salattu alkulähde on siinä jumaluussydämessä, joka murtui meidän kaikkien edestämme, kootakseen kaikki sielut käsittämättömän armonsa syvyydellä ja armahtavalla rakkaudellaan."
"Rakkahin sielu maailmassa", huudahti Åke tunteittensa valtaamana. "Uskallanko toivoa mitä en sanoissa rohkene lausua", hän vaikeni ja jatkoi tyyneemmin: "Kaipaatteko todellakin minua joskus, ja laulatteko silloin niitä lauluja, jotka teille opetin?"
"Oi varmasti — mutta — vieras herra haluaa varmaankin puhella teidän kanssanne, herra drotsi!" keskeytti Margareta hänet nopeasti ja vetäsi punastuen pois kätensä. "Niinkuin jo sanoin teille", lisäsi hän ääneen, astuessaan drotsin kanssa pois ikkunasyvennyksestä ja koettaessaan peittää hämilläoloaan, "teidän täytyy vielä käyttää kaulasidettä, elkää myöskään pitäkö käsivartta riippuvassa asennossa."
"Jos teille sopii, herra drotsi", sanoi mestari Petrus, joka kohteliaasti oli lähestynyt heitä, tahtomatta keskeyttää hänen keskusteluaan kauniin neidon kanssa, "niin ehkä voisimme jatkaa asioidemme selvittelyä teidän salakammiossanne?"
"Silmänräpäyksessä, arvoisa herra! Sallikaa minun vain sanoa hyvästi jalolle, vieraanvaraiselle talonemännälle." —
"Ja myöskin minulle, herra drotsi, vaikka me emme koskaan ole oikein sopineet yhteen", keskeytti neiti Ulrika hänet nousten pöydästä, missä mestari Rumelantin ylistyspuheet hänen hyvistä isännistään ja suosijoistaan jo alkoivat kyllästyttää häntä.
Monien molemminpuolisten kohteliaisuusvakuutusten jälkeen, joista kuitenkaan ei puuttunut todellista sydämellisyyttä, poistui drotsi mestari Petrus de Dacian kanssa naistuvasta. Kauvimmin viipyi kuitenkin drotsin katse kainossa Magareta-neidossa. Kun Vordingborgin kylän kirkonkellot soittivat päivämessuun ratsasti drotsi Åke, yllään täydet sotavarustukset linnanportista, mukanaan kaksi kolmattaosaa linnan ratsuväestä. Samaan aikaan ajoi talonrouva kirkkoon molempien vangittujen neitojen kanssa. Linnan ulkopuolella olevassa tienristeyksessä kääntyi drotsi vielä kerran hyvästelemään vaunussa istuvia naisia, ja hän huomasi ilokseen valkoisen liehuvan hunnun, jolla hiljainen Margareta-neito heilutti hänelle vaunusta tervehdyksen. Herra Ribolt ja molemmat vieraat herrat saattoivat ratsain vaunuja kirkolle.