"Minne kiirehtii drotsi näin monien sotilasten kanssa, herra linnanpäällysmies?" kysyi Ulrika uteliaana kurkistaessaan ulos vaunusta. "Ei suinkaan sota tai kapina ole syttynyt?"
"Puhdistetaan maa vain lainsuojattomista ja maankuleksijoista", vastasi herra Ribolt. "Se sala-ampuja, joka haavoitti drotsin on jo luultavasti saatu kiinni", lisäsi hän välinpitämättömällä äänellä, ajattelematta missä suhteessa vangitut neidot olivat näihin yleisesti vihattuihin kapinoitsijoihin, ja huomaamatta miten kalpeaksi vilkas kysyjätär oli valahtanut.
"Mikä sinun on, rakas lapsukainen? Etkö voi ajaa takaperin istuen?" kysyi huolehtiva linnanrouva. "Tule istumaan minun paikalleni, minä kyllä kestän."
"Oi, antakaa minun istua tässä!" huokasi Ulrika ja peitti hunnulla kasvonsa. "Margareta, Margareta!" kuiskasi hän nyyhkyttäen ja painautui sisartaan vasten. "Minun uneni! Minun uneni! Hänet on vangittu — hänen henkensä on vaarassa!"
"Hiljaa, hiljaa, rakkahin sisar!" kuiskasi Margareta. "Nehän olivat vain huhuja. Me rukoilemme hänen ja kaikkien syntisten sielujen puolesta. Katso! Antaahan rakas taivaallinen Isä vielä lempeän aurinkonsa paistaa kaikille meille."
Vaunut vierivät juhlapukuisten porvarien ohitse, jotka astelivat kirkkoon ja tervehtivät heitä kohteliaasti. Ulrika koetti rauhoittua ja tervehti heitä ylhäisen ylevän näköisenä. Ohikulkijat kuiskailivat keskenään, ja Ulrika arveli heidän puhuvan hänen kauneudestaan ja ylhäisestä syntyperästään.
YHDEKSÄS LUKU.
Drotsin lähestyessä ratsumiehineen Issevuonoa, jonka rannalla Holbekin linna oli, alkoi jo olla puolenyön aika. Oli tyven pakkasyö. Lumi kimalteli tähtikirkkaassa talviyössä. Melkein kaikki tien vieressä olevat suot ja lammikot olivat jäätyneet, mutta vuono oli vielä sulana. Holbek muistutti enemmän rauniokasaa kuin kaupunkia, sillä talojen asemasta näkyi vain siellä täällä muureja ja yksinäisiä savupiippuja autioilla talonpaikoilla. Viisi vuotta sitten oli norjalainen laivasto, taistellessaan Stig-marskin ja lainsuojattomien puolueen edestä, ryöstänyt ja melkein kokonaan polttanut kaupungin. Muutamia pienempiä rakennuksia vain oli senjälkeen rakennettu. Kirkko sekä suuri harmaaveljesten luostari olivat säilyneet vahingoittumattomina, samoin linna, jonka junkkari Kristoffer oli hiljattain huolellisesti korjauttanut, ja jonka hän nyt, kuninkaan kielloista välittämättä, aikoi varustaa yhtä lujaksi kuin Kallundborgin.
Åken rinnalla ratsasti vanhempi ritaripäällikkö, herra Riboltin veli, hiljainen, vakava herra, jolle drotsi heidän ratsastaessaan oli selittänyt matkan tarkoituksen. Kylän lähelle tultua pysähdyttiin ja annettiin hevosten hengähtää ja kukin ratsumies sai vastaanottaa ohjeen tehtävästään. Sitten ratsastettiin hitaasti ja ilman melua kaupungin lumipeitteisiä katuja luostarin ohi, missä kaikki makasivat syvimmässä unessa. Linnassa näyttivät myöskin lepäävän mitä täydellisimmässä turvassa. Linnan muureilla olevat vartijatkin näyttivät nukahtaneen. Tutkittiin tarkasti linnaa joka puolelta. Koko päärakennuksesta ei näkynyt ainoatakaan valoa, vain vuononpuoleisen ritarisalin ikkunasta tuikki yksinäinen tuli, ja linnan takana olevan laivasillan luona oli punapurjeinen vene, jota valaisi sarvilyhdyn heikko valo. Laivasillalla asteli edestakaisin ketunnahkaturkkiin puettu pyylevä ritarismies, näyttäen siellä odottavan jotakin. Hän haukotteli usein ja hieroskeli käsiään katsellessaan kärsimättömänä ikkunaan, mistä yksinäinen valo tuikki. Roistonnäköinen, ruma, yksisilmäinen mies istui nuokkuen sillankaiteella.
"Jos nukkuessasi putoat vuonoon, Kyste, niin säästyypä silloin nuoranpunojalle hamppuköyden pätkä", sanoi paksu ritari ja nauroi omalle sukkeluudelleen.