Åken hämmästykseksi avattiin linnanportti heti ilman sen enempää vastustusta. Lukuisa ratsujoukko täytti nyt linnanpihan, ja heti asetettiin vahdit kaikille oville, ja tornien sekä muurien ympärille. Tämä tapahtui nopeasti ja ilman vähintäkään melua. Monien hevoskavioiden kapse ja kilisevien aseiden helinä oli siitä huolimatta herättänyt kaikki linnanasukkaat, jotka nyt pelästyneinä kurkistelivat ikkunoista ja luukuista, tietämättä kenen käsiin linna oli joutunut. Mutta nyt antoi drotsi kolmen torvensoittajan puhaltamalla kutsua kokoon aseensa riisuneet linnanmiehet, sekä koko linnan varusväen. Hän julisti kuninkaan nimessä linnanvoudille ja linnanväestölle, että he olivat vapaat junkkarin palveluksesta, sillä kuningas otti nyt itse linnan haltuunsa. Ne, jotka tahtoivat astua hänen palvelukseensa ja vannoa uskollisuutta, saivat jäädä; toiset saivat vapaasti poistua ja palvella junkkaria hänen muissa läänityslinnoissaan. Tämä kuulutus muutti pelon yleiseksi iloksi. "Eläköön kuningas!" kaikui suusta suuhun. Ei ainoakaan linnanvarusmiehistä kieltäytynyt isäntää vaihtamasta, ja heidän puheestaan huomasi miten vähän junkkari Kristoffer oli kyennyt voittamaan alustalaistensa suosion. Niin pian kun uudesta varusväestä kukin oli määrätty paikalleen, poistui drotsi Åke jälellä olevan miehistönsä kanssa linnaan. Nyt vasta näyttäytyi linnanherra. Hän oli lyhyenläntä, harvapuheinen mies, jonka puhe oli saksanvoittoista. Hän luovutti drotsille linnan avaimet ja oli yhtyvinään yleiseen mielialaan. Mutta saatuaan odottamattomat vieraansa majoitetuiksi, hän katosi eikä tullut enää näkyviin.
Ennen päivän koittoa istui drotsi Åke taas ratsunsa selässä, ollen matkalla Holbekin linnasta Kallundborgiin, mukanaan puolet ratsuväestään. Herra Riboltin vakava veli oli jätetty linnanpäälliköksi, ja häntä oli ankarasti kielletty avaamasta linnaa kenellekään tai jättämästä sitä takaisin junkkarille ennenkuin hän näki siitä kuninkaan sinetillä varustetun käskykirjeen.
"Herra drotsi", sanoi vanha ratsumies, heidän ratsastaessaan nukkuvan kaupungin raunioiden ja hökkelien ohitse: "Sanoittehan te itse, että me emme saisi pysäyttää ketään, joka tahtoi poistua linnasta, ja olittehan te kuolemanrangaistuksen uhalla kieltänyt kohottamasta kättä junkkaria vastaan, jos hänet tapaisimme?"
"Se oli kuninkaan käsky meille kaikille", vastasi drotsi.
"Siis minä tein kuitenkin oikein, vaikka päästin roistot ja petturit pakenemaan", jatkoi ratsumies. "Herra drotsi, seisoessani takaportin luona minä näin kolmen naamioidun herran taluttavan hevosensa tallista; he katosivat vuononpuoleisesta muuriaukosta, ja taivaan Herra yksin tietää minne he joutuivat. Minun toverini arvelivat, että meidän tulisi estää heidän pakonsa, sillä he livahtivat niin salaperäisesti pois ja olivat muutenkin omituisen näköisiä; mutta minä kielsin, ja me annoimme heidän mennä. Yksi heistä oli varmasti se lyhyt saksalainen, jonka täytyi antaa teille linnan avaimet. Toinen oli paksu mies, joka tuskin jaksoi nousta hevosensa selkään. Mutta kolmas oli kookas, äkänen herra; hän kiroili ja hosui ympärilleen joka askeleella. Voinpa melkein vannoa, että se mies oli junkkari itse. Ollessaan noin kahden sylen päässä minusta, huomasi hän meidät ja näytti vähän pelästyvän. Hän ohjasi hevosensa lantatunkion taakse, ettei joutuisi liian lähelle meitä, siltä ainakin minusta näytti; mutta samassa putosi hattu hänen niskastaan ja minä näin hänen pitkän, mustan tukkansa, jonka te kyllä tunnette; sehän on karkea kuin hevosjouhi. Ei kellään koko maassa ole niin tuuheaa, mustaa tukkaa kuin hänellä. Mutta niinkuin jo sanoin, niin me annoimme hänen mennä, emmekä liikahtaneet paikaltamme. Kylläpä kuningas itse tietää hänet kurittaa, ajattelin minä" —
"Hyvä on", keskeytti drotsi hänet — "sinä teit aivan oikein. Kuninkaan ja hänen veljensä välit eivät kuulu meihin, ja vielä vähemmin onko prinssin tukka kaunis tai ruma." Sitten hän kannusti hevosensa ja matkaa jatkettiin täyttä nelistä kertaakaan pysähtymättä.
* * * * *
Ennenkuin drotsi Åke ratsumiehineen ehti Kallundborgiin, lähestyi kuningas kaupunkia, mukanaan suurin osa ritaristoa ja lukuisampi joukko ratsuväkeä ja jalkasotilaita kuin tavallisesti oli hänen mukanaan silloin kun hän aikoi vierailla läänitysmiestensä luona tai jossakin linnoistaan. Oli päivällisaika. Hevoset vaahtosivat ankarasta ratsastuksesta. Pysähdyttiin pyhän Yrjänän hospitaalin luo, korkealle Myllymäelle kaupungin ulkopuolella.
Huhu kuninkaan tulosta oli jo ehtinyt sinne häntä ennen. Tavallisuuden mukaan se oli herättänyt suurta pelkoa koko seudulla, ja erittäinkin Kallundborgin asukkaat olivat kovassa jännityksessä, sillä heidän kiintymyksensä kuninkaaseen, sekä pelkonsa hänen vihastaan, asetti heidät vielä epäilyttävämpään asemaan heidän ankaraan herraansa, junkkari Kristofferiin, ja hänen sotaisaan linnanpäällikköönsä. Jo kauan aikaa oli liikkunut mitä erilaisimpia huhuja kuninkaan ja hänen veljensä välisistä riitaisuuksista; mutta kukaan ei ollut niistä oikein selvillä. Ollen Samsön, Holbekin ja Kallundborgin herra, missä prinssi Kristofferilla läänitysherrana oli hallussaan sekä sotaväki että varustukset, hallitsi hän täällä melkein kuninkaallisella itsevaltiudella. Viime aikoina oli hänet usein nähty Kallundborgissa, missä hän oli koonnut linnaan tavallista lukuisemman varusväen, sekä porvarien kauhistukseksi laitattanut kaupungin ja maanpuoleiset vallitukset puolustuskuntoon, niinkuin joka päivä voitaisiin odottaa vaarallista porvarissotaa. Pari viikkoa sitten oli linnassa kieltäydytty vastaanottamasta marski Olavinpoikaa, joka, mukanaan pienempi seurue sotilaita, oli pyytänyt tulla kuninkaan nimessä päästetyksi sisään. Tällaisella niskoittelulla kuninkaallista lähettilästä vastaan pelättiin nyt olevan mitä vakavimmat seuraukset. Itse liikkui prinssi edestakaisin öin ja päivin Kallundborgista, väliin ratsain mukanaan suuri, asestettu seurue, väliin taas meritse asestetuilla laivoilla, jotka alituiseen kulkivat Samsön ja Kallundborgin väliä, tuoden sekä sotaväkeä että elatustarpeita linnoitukseen. Silloin kun huhu kuninkaan tulosta saattoi koko kaupungin liikkeelle, ei kukaan tiennyt oliko prinssi Kristoffer itse linnassa. Mutta suurella pelolla nähtiin että nostosilta vedettiin pois, ja linnassa ryhdyttiin mitä ankarimpiin puolustusvarustuksiin.
Suuren seurueensa etunenässä pysähtyi kuningas Myllymäelle ja antaessaan valkoisen ratsunsa levähtää hän tarkasteli kaupunkia ja linnaa. Hänen oikealla puolellaan ratsasti hänen ruhtinaallinen vieraansa, nuori Brandenburgin rajakreivi Valdemar, joka oli siirtänyt kotimatkansa ja seurannut kuningasta tälle retkelle saadakseen sanoa hyvästit hyvälle ystävälleen, junkkari Kristofferille, ja jos mahdollista väistääkseen häntä uhkaavan rajuilman. Kuninkaan vasemmalla puolen nähtiin hänen reipas sotapäällikkönsä, Meklenburgin kreivi Henrik, joka nyt, lähinnä drotsi Åkea, oli kuninkaan uskotuin ystävä. Ratsumiehet juottivat hevosiaan pyhän Ristin kappelin luona olevasta lammesta. Kaikki pyhän Yrjänän hospitaalin vaivaiset tulivat ulos kuningasta katsomaan, ja lukuisat pyhän Yrjänän veljekset tai puolihengelliset sairaanhoitajat toivat kilvan kuninkaalle ja hänen seurueelleen virvokkeita. Suuri, utelias joukko pysytteli kuitenkin kunnioitettavan matkan päässä kuninkaasta ja molemmista vieraista herroista.