"Minä suostun, herra rajakreivi! Kaksikymmentäneljä tuntia minä odotan häntä, mutta en tuntiakaan kauemmin. Huomiseen asti minä tahdon hillitä suuttumukseni, ja miekka huotrassa minä jään odottamaan sen portin ulkopuolelle, joka uhkamielisesti on uskallettu sulkea minun silmieni edessä. Mutta ennenkuin kuuntelen hurskaiden harmaaveljesten toista iltarukousta, on linna minun hallussani. Sen, minä lupaan kaikkien pyhien miesten nimessä, niin totta kuin olen herra täällä ja tahdon itseäni kutsuttavan Tanskanmaan kuninkaaksi."
"Se on sanottu, teidän ylhäisyytenne!" vastasi rajakreivi päättäväisesti hetken aikaa mietittyään. "Jos en minä vuorokauden kuluttua ole täällä teidän edessänne mukanani teidän arvoisa herra veljenne — niin polttakaa silloin poroksi tuo komea linna tai valloittakaa se rynnäköllä! Kreivi Henrik näkyy olevan hyvinkin halukas osoittamaan teille rohkeuttaan ja sotataitoaan, — mutta sitten minä olenkin tehnyt kaiken voitavani, ja toivon osoittaneeni teille kummallekin, että teillä on ollut ystävä vieraana."
"Teillä on sanani, herra rajakreivi! Ja minä tiedän olevani teille kiitollisuuden velassa, jos hyvä aikeenne onnistuu. Näettekö mille kohtaa luostarin katosta keskimmäisen kirkontornin varjo lankeaa? Siihen on kärsivällisyyteni raja merkitty huomispäivänä. Jumala ja pyhä Neitsyt olkoon meidän kaikkien kanssa!" Näin sanoen hän kohotti oikean kätensä ja tervehdittyään rajakreiviä hän kannusti ratsuaan ja riensi eteenpäin sotajoukkonsa etunenässä. Kuningas ratsasti ritareineen kovaa nelistä alas myllymäkeä, ja samoin ratsasti rajakreivi Valdemar muutamien saksalaisten ja tanskalaisten aseenkantajien seuraamana Holbekiin vievää tietä.
Kun kuningas saapui Kallundborgin linnan edustalle, ja näki sillan vedetyksi ylös sekä hyvinvarustetun linnan olevan täydessä puolustuskunnossa, kohosi suuttumuksen puna hänen poskilleen, hänen kätensä tavoitteli vaistomaisesti miekankahvaa, ja hän oli vähällä unohtaa lupauksensa ja paljastaa miekkansa. Kreivi Henrik ohjaili levottomana sotaratsuaan uloimmaisten vallitusten edustalla, missä hän vielä odotti vastausta siihen käskyyn, jonka hän kuninkaan nimessä oli antanut huutaa uloimmalle linnanvoudille.
"Kuulumatonta yltiöpäisyyttä!" huudahti kuningas. "Vaikka he tietävät minun olevan itse täällä, niin he kuitenkin viivyttelevät vastauksen antamista silloin kun heidän tulisi vain vaieta tai totella?"
"Heillä ei näy olevan kiirettä, herra kuningas!" sanoi kreivi Henrik. "Heidän röyhkeytensä on rajaton. Käskettekö heti puhaltamaan rynnäkköön? Miekka polttaa minun kädessäni."
"Ei vielä!" vastasi kuningas ja vetäsi kätensä pois miekankahvalta.
Samassa puhallettiin torveen uloimmalla vallituksella, ja muurin harjanteelle astui kookas, hyvin asestettu sotilas, kypäränsilmikko suljettuna. "Linnaa ei avata aseellisille miehille", huusi sotilas korskealla äänellä, josta kuitenkin kajahti pakotettu rohkeus, "sitä puolustetaan viimeiseen asti jokaista hyökkäystä vastaan. Se on hänen ylhäisyytensä junkkarin ankara käsky."
"Mielipuoli!" huudahti kuningas, ja kreivi Henrik aikoi antaa kiivaan vastauksen.
"Ei sanaakaan enää, kreivi!" sanoi kuningas ankarasti. "Me emme alennu enää minkäänlaiseen sananvaihtoon kapinallisten ja majesteettirikoksentekijöiden kanssa. Te piiritätte heti linnan joka puolelta ja ryhdytte kaikkiin tarvittaviin valmistuksiin piiritystä varten! Vuorokauteen ei kuitenkaan heitetä ainoatakaan keihästä. Jos kapinoitsijat uskaltavat panna täytäntöön tyhmänrohkeat uhkauksensa kaupunkia vastaan, niin pidettäköön ainoastaan huoli sammutuksesta ja pelastuksesta. Jos jotakin tapahtuu, annettakoon siitä heti minulle tieto. Harmaaveljesten luostarissa tapaatte minut minä hetkenä hyvänsä. Jumalan haltuun!" Tämän sanottuaan kuningas käänsi hevosensa ja ratsasti, pienempi osa seuruettaan mukanaan, aivan linnan vieressä olevaan fransiskaaniluostariin. Täällä seisoivat luostarin pihalla, kiviportaiden vieressä, guardiani [guardiani = luostarin esimies] ja kaikki luostariveljet, sileiksi ajetut päät paljaina. Vanhalla, laihalla guardianilla, samoin kuin kaikilla muilla veljeskunnan jäsenillä, oli yllään halpa, tuhkanharmaa viitta ja karkea nuora köytetty vyötäisten ympäri. Talvipakkasesta huolimatta olivat kaikki ilman kenkiä ja sukkia, puulaatat vain paljaiden jalkojen alla. He vastaanottivat kuninkaan huomattavasti pelästyneen ja levottoman näköisinä.