"Olkaa levolliset, te hurskaat miehet!" sanoi kuningas lempeällä äänellä, laskeuduttuaan ratsunsa selästä ja vastattuaan ystävällisesti heidän tervehdykseensä ja guardianin hartaaseen puheeseen. "Minä tulen teidän luoksenne teidän ystävänänne ja suojelijananne. Suokoon Jumala ja pyhä Neitsyt, ettei mitään onnettomuutta tapahtuisi teidän luostarillenne ja tälle meidän hyvälle, uskolliselle kaupungillemme. Eihän ole teidän syynne, että meidän veljemme junkkari Kristoffer on asettanut houruinhuonelaisen tänne linnanpäälliköksi; sillä me toivomme Jumalan ja voimakkaan pyhän Kristofferin kautta, ettei meidän rakas herra, veljemme itse ole menettänyt järkensä valoa. Minä tahdon odottaa häntä täällä siksi kunnes hän on saanut tiedon minun tulostani ja voi itse saapua antamaan selvityksen tästä asiasta. Jos täällä vaara uhkaa, niin minä ja'an sen teidän kanssanne. Nyt minä vain tahdon nähdä, kestääkö teidän vierasmajanne ja ruokavarastonne näin monen odottamattoman vieraan tulon. Se kyllä etukäteen luostarille hyvitetään."
"Suurvaltaisin herra!" vastasi guardiani. "Elkää turmelko millään maallisella hyvityksellä sitä iloa, jonka nyt suotte meille meidän pelossamme ja ahdistuksessamme! Onhan köyhyys, niinkuin tiedätte, meidän pyhän veljeskuntamme ensimäinen ehto. Jos te tahdotte kunnioittaa meitä läsnäolollanne ja jakaa kanssamme katuvaisten halvan majan, jalo herra, niin elkää epäilkö rehellistä pyrkimystämme elää yksinkertaisuudessa ja palvella palkkaa vaatimatta, ja elkää saattako meitä kiusaukseen vastaanottaa sitä mihin pyhä Franciskus niin ankarasti on kieltänyt meidän koskemasta!"
"No, niin ankaria ei täällä sentään olla", sanoi kuningas hyväntahtoisesti hymyillen, astuessaan sisään luostarin vierastupaan ja luotuaan silmäyksen avoinna olevasta ovesta refektorioon [refektorio = ruokailuhuone], mihin luostariveljille oli katettu yksinkertainen paastoateria, mutta suurempi pöytä viinikannuineen ja voimakkaine liharuokineen oli varattu ylhäisille, maallisille vieraille. "Täällä me emme ainakaan tule puutetta kärsimään", jatkoi kuningas. "Täällä ei meille tarjota välttämättömintä, vaan Jumalan lahjoja aivan runsaalla mitalla."
"Sen mitä meillä on teille tarjottavaa, ovat porvarit tänne lähettäneet. Minne Herran voideltu astuu, sinne tuo hän siunauksen mukanaan", vastasi guardiani ja kädet liitettynä ristiin rinnalle hän kumarsi syvään kuninkaalle.
"Siunauksenko?" toisti kuningas, ja äkkiä kohosi synkkä pilvi hänen otsalleen. "Hm, silloinkin kun hänet on manattu perkeleelle ja lihan turmelukseen, kunnianarvoisa isä?" kysyi hän katkerana hiljaisella äänellä, vetäen guardianin syrjään ja luoden häneen terävän, tutkivan katseen.
Vanha luostarin esimies kalpeni nuo kuninkaan sanat kuultuaan ja hän teki ehdottomasti ristinmerkin, huokaisten syvästi. "Pyhä kirkko julistaa meille vapautuksen kuolemansynneistäkin ja antaa meille sovituksen armon kääntymyksen kautta" — sanoi hän ja liitti yhteen laihat kätensä. "Mutta sen kirous sattuu vain paatuneen ja kunniattoman päähän."
"Mutta kun nyt sinun arkkipiispasi, Tanskan kirkon ruhtinas, on kostonhimosta ja vihasta julistanut sinun kuninkaasi tällaiseksi kunniattomaksi?"
"Jos te todellakin olisitte sellainen, minun herrani ja kuninkaani, niin totisesti, minun täytyisi silloin toistaa tuo kamala tuomio sydämessäni, vaikka se siitä murtuisi, ja vaikka teidän vihanne rusentaisi minut", — vastasi vanhus syvällä totisuudella ja painoi yhteenliitetyt kätensä rintaansa vasten. "Mutta Herra vapauttakoon minun sieluni osallisuudesta kostonhimoisten ja jumalattomien tuomioon! Kirkon valta on totisesti suuri, ylhäinen herrani!" jatkoi hän. "Mutta kosto ja tuomio ovat Herran, samoin kuin armo katuvaisille on hänen. Meille on annettu valta siunata, mutta ei repiä alas; me emme voi mitään totuutta vastaan, mutta kaiken totuuden puolesta. Jos joku meidän oikeauskoisen kirkkomme piispoista erehtyy ja väärinkäyttää kirkon valtaa vastoin Jumalan sanaa, ei kenenkään papin tai kristityn tule sitä hyväksyä, sanoo pyhä Augustinus."
"Oikein, hurskas isä! Se on myöskin minun mielipiteeni ja minun ainoa lohdutukseni. Saman sanoi minulle oppinut mestari Petrus de Dacia. Te ette siis pelkää minun tuoneen kirousta ja pahoja henkiä mukanani tämän kynnyksen yli?"
"En totisesti!" vastasi guardiani juhlallisesti. "Minä tiedän, ettei minun herrani ja kuninkaani ole paatunut, parantumaton syntinen, joka ylönkatsoo katumusta ja hurskaita tekoja, ja jonka sanan voimalla voi luovuttaa lihan turmelukseen sielun iankaikkiseksi pelastukseksi. Minä tiedän myöskin, ettei pahuuden ruhtinaalla ole minkäänlaista valtaa teidän kalliistilunastetun sielunne yli, eikä mikään synnillinen kirous voi poistaa Jumalan rauhaa teidän sielustanne eikä pyhää voitelua teidän kruunatusta päästänne."