Kuultuaan nämä guardianin sanat levisi kuninkaan kasvoille lempeä ilme. "Siunatkaa minua, hurskas isä!" sanoi hän hiljaa. "Teidän sananne tunkivat sieluni syvimpään."
"Vanhurskas, sovittava Jumala suojelkoon ja varjelkoon teidän elämänne ja kruununne, ja ennen kaikkea teidän sielunne kalliin rauhan!" rukoili vanha guardiani ja laski luisevan kätensä kuninkaan kumartuneelle päälle — "jos te itse olette sovittava ja vanhurskas", lisäsi hän painolla ja loi kuninkaaseen läpitunkevan katseen.
"Hm, sovittava", toisti kuningas ja kohotti nopeasti päänsä, "myöskin kapinallisille ja majesteettirikoksentekijöille?"
"He eniten ovat laupeuden tarpeessa", vastasi guardiani. — "Elkää vihastuko, herra kuningas", jatkoi hän hiljaa, mutta kuitenkin painolla. "Eräs pyhä raamatun sana tunkee tänä hetkenä ihmeellisesti huulilleni: jos sinun veljesi rikkoo sinua vastaan — kirjoitetaan siinä — niin rankaise häntä! Mutta jos hän katuu, niin anna hänelle anteeksi!" —
"Mutta jos hän ei kadu?" kysyi kuningas ja loi guardianiin hämmästyneen katseen.
"Niin rukoile silloin hänen edestään, kunnes se tapahtuu, ettei sinun äitisi poika joutuisi kadotukseen, ja sinun oman rauhasi tähden!" kuiskasi hengen mies. "Loukkaantunut veli", sanoo Salomo, "pysyy suljetumpana kirin luja kaupunki, ja riita-asiat ovat kuin lukittu linna."
"Mutta lujat kaupungit voidaan maahan tasoittaa, ja kapinoitsijoiden linnat voidaan maan tasalle hävittää", huudahti kuningas äkkiä ankaralla äänellä, ja hänen liikutuksesta lempeät kasvonsa synkistyivät. "Viisas kuningas Salomo on myöskin opettanut minut luottamaan enemmän uskolliseen ystävään kuin petolliseen veljeen. Eikö profeeta lausunut kerran kansalleen sellaisena epätoivon ja koettelemuksen aikana, kuin meillä nyt on: 'Elkää luottako veljiinne, sillä veljet teidät varmasti pettävät?' Toivoisin pyhän miehen erehtyneen. Mutta kylliksi siitä!" keskeytti hän äkkiä vakavan keskustelun. "Ajatelkaamme nyt vähän näitä maallisia ja elkäämme hylätkö ruumiimme ravitsemista. Me olemme tänään ratsastaneet pitkän matkan." Näin sanoen kuningas astui kiivain askelin refektorioon. Guardiani seurasi häntä ääneti ja huolestuneen näköisenä. Luostariveljesten ilo kuninkaan hurskaudesta ja lempeydestä näytti hiukan vähentyneen.
KYMMENES LUKU.
Kallundborgin linna piiritettiin nyt aivan täydellisesti, ja sotainen Meklenburgin kreivi Henrik ei laiminlyönyt mitään, mikä kuului rynnäkkövalmistuksiin, vaikka hänellä oli pieni sotavoima käytettävänään eikä minkäänlaisia piirityskoneita. Ennen auringon laskua hän näki kuitenkin sotavoimansa lisääntyvän, kun drotsi Åke sadan ratsumiehensä kera saapui kaupunkiin ja yhtyi häneen linnanmuurien edustalla. Pidettyään ensin huolen sotamiehistään ja neuvoteltuaan tärkeimmistä kohdista kreivi Henrikin kanssa, kiirehti hän harmaaveljesten luostariin, missä hänet heti vietiin kuninkaan luo luostarin kirjastoon.
Täällä istui nuori kuningas syviin ajatuksiinsa vaipuneena luostariesimiehen suuressa nojatuolissa tammipöydän ääressä, jolla oli avoinna suuri raamattu, sekä pyhä Augustinus ja useita kirkkoisien kirjoituksia. Hän piteli kädessään erästä mestari Petrus de Dacian käsikirjoitusta, mihin hän usein pani merkkejä ja näytti samalla vertaavan niitä avoinna oleviin raamatunpaikkoihin ja kirkkoisien kirjoituksiin. Näiden jumalisten kirjojen rinnalla oli myöskin kolme maallista kirjaa, kauniissa punaisissa samettikansissa, jotka kuningas itse oli tuonut mukanaan. Ne olivat nuo tunnetut ritarirunot Ivana Leijonaritarista ja Tristanista, Hartman von der Auen ja Gottfrid von Strassburgin sovittamina, sekä Florezin ja Blanzefloren seikkailurikas tarina, joka oli kaikkien rakastuneiden ritarien ja naisten lempiruno.