Kun drotsi Åke astui kynnyksen yli, työntäsi kuningas pöydän syrjään ja hypähti ylös. "Åke, minun rakas Åkeni, näenkö sinut vihdoinkin!" huudahti hän iloisesti ja astui avosylin häntä vastaan, mutta pysähtyi hämmästyneenä katseltuaan häntä tarkemmin. "Oletko sinä todellakin täällä?" jatkoi hän. "Miten huonon näköiseksi olet käynyt! — niin, sinä olit murhaajan käsissä. Ne kirotut lainsuojattomat!" huudahti hän katkeroituneena ja polkasi jalallaan. "Koska saan heidät juurrutetuiksi maastani?"
"Elkää enää sitä ajatelko, jalo kuninkaani!" sanoi Åke. "Minä olen taas terve ja teidän palvelukseenne valmis."
"Tule lepäämään! Sinä olet rasittunut yli voimiesi. Mestari Petrus toi siis sinulle minun kirjeeni?"
"Kaikki on toimitettu teidän käskynne mukaisesti, minun kuninkaani! Vaikka minä pelkään tämän askeleen" — —
"Anna sen jäädä minun huolekseni, Åke! Tehtiinkö teille vastarintaa?"
"Holbekin linna on teidän hallussanne. Ei ainoaakaan veripisaraa vuodatettu, ja linnassa oli ilo yleinen."
"Hyvä! Entä junkkari?"
"Minä en nähnyt häntä. Sanottiin hänen olleen siellä, mutta hän pakeni."
"Huono merkki, Åke! Uskollinen läänitysmies olisi jäänyt ja vaatinut sinun tekemään ankaran tilin toimenpiteistäsi. Hän ei kysynyt edes suuttumukseni syytä? Hän ei edes uskaltanut lausua kiukun sanaa vääryydestä ja väkivaltaisesta menettelystä?"
"Hän ei ensinkään näyttäytynyt; hän oli ruvennut epäilemään."