"Hm! Siten ei ruhtinas pakene linnastaan, silloin kun hän tuntee itsensä syyttömäksi. Miksi vielä epäilen? Uhmailu täällä, ja hänen häpeälliset lausuntonsa Brunkelle", —
"Se mikä täällä on tapahtunut voi ehkä kuitenkin olla väärinkäsitystä, minun kuninkaani!" huomautti Åke, "eikä kukaan voi luottaa viekkaan Brunken puheisiin" —
"No niin! Puhukoon Kristoffer puolestaan, jos hän voi! Kaikkien pyhimysten nimessä! Antaisinpa puolet elämästäni jos voisin sanoa sydämeni pohjasta: minulla on veli. Kuitenkin, Jumalalle kaikkivaltiaalle ja pyhälle Neitsyelle kiitos! Täysin uskollinen ystävä on minulla vielä, ja minun uskollinen kansani. — Ei minulla ole valittamisen syytä!" Näin sanoen laski kuningas tuttavallisesti kätensä Åken olkapäälle, ja hänen sinisissä silmissään kimalteli kyynel. "Senjälkeen kun me viimeksi tapasimme, rakas Åkeni", jatkoi hän rauhallisena ja totisena, "on minustakin tullut pannaanjulistettu mies niinkuin sinä; mutta se ei enää peloita minua. Minä olin jo, kauan sitä miettinyt, mutta nyt vasta minä sen tiedän: Ei kukaan muu voi meitä tuomita kuin kaikkivaltias, vanhurskas tuomari; mutta hän ei sitä tahdo tehdä, sillä hän on laupias, näetkö. Jos me uskomme vapahdukseen ja synteinanteeksisaamiseen, Åke, niin me olemme pelastetut, ilman koko maailman pappeja ja piispoja."
"Elkää tehkö syntiä, jalo kuninkaani!" huudahti Åke huolestuneena. "Minunkin sieluni on saavuttanut rauhan, ja suojan niiltä pahoilta hengiltä, jotka minua ahdistivat. Mutta se ei ollut uhmaa. Rakkauden kautta me saavutamme rauhan, herra kuningas! ja sen toivon kautta, joka käsittää koko suuren maailman."
"Se toivo on minullakin, Åke hyvä! — ja rakkaus — mitä sinä siitä tiedät, sinulla ei ole Ingeborgia! Minun rakkauteni on niin suuri ja voimakas kuin Tristanin tai urhean Florezin: minä uskallan lopulta kohottaa keihääni Ingeborgini puolesta vaikka itse paavia ja koko papistoa vastaan."
"Taivaan tähden! Rakkakin herrani ja kuninkaani! Ajatelkaa kuitenkin" — —
"Minä olen jo kylliksi miettinyt, Åke! Ja tärkein ensiksi", keskeytti kuningas vakavana huolestuneen ystävänsä. "Meidän autuudenasiamme on siksi tärkeä, ettei sitä joku piispa tai paavi ratkaise vain yhdellä käskysanalla, varsinkin silloin kun tuo sana ei ole muuta kuin: 'sinä olet kirottu', niin kuin se meille kummallekin lausuttiin. 'Sinä olet heitetty paholaisen haltuun!' Ei, toki! Mihin on kirjoitettu, että ihmiselle olisi annettu sellainen valta? Minä en ole sitä koskaan oikein uskonut, mutta nyt minä tiedän: Ainoastaan taivaallinen armo ja laupeus, joihin minä uskon, voivat vapahtaa minut ja meidät kaikki. Tule, niin minä näytän sinulle sen paikan! Oppinut mestari Petrus on kirjoittanut sen minulle; kirkon pyhät isät todistavat sen — ja vieläkin enemmän — se on sanottu Jumalan omassa sanassa; mutta siitä tulisi liian laajat selitykset. Usko minua, Åke, ei ainoakaan arkkipiispa, ei edes Rooman paavi voi tuomita meitä kadotukseen. Jos kirkko hylkää uskovaiset helmastaan, niin ei se enää ole meidän kirkkomme, joka on totuuden ja oikeuden edustaja maan päällä. Jos perkele voisi sulkea meiltä kaikki maailman kivikirkot, niin on kuitenkin yksi kirkko avoinna, jota ei yksikään perkele voi sulkea, ja katso, se on kaikkialla, missä kaksi uskovaista sielua yhtyvät Jumalan nimeen. Katsos, Åke, niin paljon minä olen viisastunut. Roomassa minut tuomittaisiin tästä opista kerettiläisenä roviolla poltettavaksi, jos he sen tietäisivät; mutta siksi viisas olen kuitenkin, että osaan siitä vaieta. Sinä vain sen saat tietää, ja minun Ingeborgini, sekä ne, joille minun sieluni autuus on yhtä rakas kuin teille."
Åke vaikeni ja tuijotti häneen hämmästyneenä.
"Myöskin maan ja valtakunnan puolesta minä olen huoleton," jatkoi kuningas. — "Jumalan avulla minä uhmaan sekä pannaa että interdiktiä, sekä kapinallisia että lainsuojattomia, eikä siltä kukaan uskalla katkaista hiuskarvaakaan minun tai minun kansani päästä."
"Mutta selityskirje pyhälle isälle lienee kuitenkin välttämätön, minun kuninkaani! Arkkipiispan asiassa täytyy sentään suurimmaksi osaksi anteeksiannon ja sovinnon kulkea oikeuden edeltä."