"Ei, Åke! Minä vaadin vain oikeutta enkä armoa ihmisiltä, ja tässä asiassa ei kenenkään tarvitse odottaa minulta armahdusta. Tuomitkoon paavi minun ja Grandin välisen asian! Vääryyden salaisuus saadaan ilmi niin totta kuin oikeutta on olemassa auringon alla. Jos minä itse ollen rikkonut jossakin, joka kyllä on mahdollista — niin ehdinhän minä vielä sittenkin ajatella katumusta kun tuomio langetetaan."
"Mutta naimislupa — —"
"Tulen minä ilman sitäkin toimeen. Jos se on ollut luvallista sadoille muille, niin ei sitä voida kieltää Tanskan kuninkaalta. Jos se kielletään, on se väärin tehty, mutta siihen vääryyteen en minä alistu. — Mutta, istu Åke! Ei sanaakaan enää näistä ikävistä asioista! Sieluni on kyllästynyt niitä ajattelemaan. Tule", — jatkoi hän iloisesti — "niin saat kuulla rakkausrunon; minun rakas Ingeborgini on itse sen minulle jäljentänyt. Herttuatar Eufemia on lähettänyt sen hänelle Norjasta. Se käännetään pian sekä norjaksi että ruotsiksi. Siitä sinä näet miten paljon ritarillinen rakastaja voi kestää, ja miten onni ja meidän Herramme kuitenkin aina ovat uskollisten ja kestävien rakastajien mukana." Nyt kuningas istuutui pöydän ääreen ja luki innostuneena Florezin ja Blanzeflorin tarinan, jonka Åke kyllä tunsi.
"Enemmän minä kuitenkin pidän Tristanista", sanoi kuningas, "ja meidän omat vanhat rakkauslaulumme ovat minusta paljoa kauniimpia. Mutta tämän kirjan minä kuitenkin mieluummin pidän kädessäni: ajattele, jokaisen sanan ovat hänen pienet somat sormensa kirjoittaneet."
Sillaikaa oli jo ilta alkanut hämärtää. Soitettiin iltamessuun, ja kuningas meni Åken kanssa luostarinkirkkoon, missä hän otti osaa harmaa veljesten ja kansan hartaushetkeen, joka ei kuitenkaan ollut niin rauhallinen ja hiljainen kuin tavallisesti.
Oli yö. Joka tunnilla yltyi jännitys kaupungissa. Kaikkialla vallitsi tuskastuttava hiljaisuus. Kaikista taloista loistivat valot; ei missään nukuttu. Piiritetyn linnan ympäriltä kuului vartiosotilaiden askeleita ja aseiden helinää. Sieltä täältä loisti vartiotuli kylmässä talviyössä. Suuriin vaippoihin kietoutuneet äänettömät sotilaat olivat ryhmittyneet niiden ympärille. Luostarin ulkopuolella vartijoivat drotsi Åken sotilaat. Drotsi ja kreivi Henrik ratsastivat edestakaisin linnan muurien ympärillä, joiden takaa kuului hiljaista aseiden helinää, ja raskaiden puolustuskoneiden pyörien jyrinää.
Åken kehoituksesta oli myöskin asetettu vahdit yleiselle laivasillalle linnan kaakkoispuolelle, sekä kaupungin koillispuolella olevan vanhan merilinnan ympärille, missä myöskin oli maihinnousupaikka vanhan ränstyneen linnoituksen vieressä. Tämä paikka oli hänen mielestään erityisen tärkeä, jos tahdottiin estää kaikki mahdollinen yhteys linnaan ulkoapäin. Keskiyön aikaan seisoi Åke itse tuon vanhan, syrjäisen tornin luona kirkkaassa tähtivalossa ja katseli kreivi Henrikin kanssa lahden yli, molemmat mietiskelivät miltä puolen olisi helpoin pääsy linnanmuureille. Silloin huomasi Åke pienen kalastajavenheen, joka oli melkein piilossa meritornin luona olevan ränstyneen paalutuksen alla, mutta juuri kun hän aikoi siitä huomauttaa kreivi Henrikille, näki hän aivan vierestään kumollaan olevan pilarin takaa, karvalakin peittämän miehenpään pistävän esiin, jonka nenän ja suun välillä oli suuren haavan arpi. Vaaniva pää vetäytyi heti takaisin pilarin taakse, ja Åke luuli tunteneensa tuon ryövärinä ja murhapolttajana tunnetun kuuluisan lålantilaisen karkurin, Ola Arkin, jonka jälillä usein oli oltu, ja jonka luultiin olleen avullisena arkkipiispan paossa. Sen enempää arvelematta Åke viittasi kreivi Henrikille ja paljasti miekkansa. Mutta samassa silmänräpäyksessä hypähti mies piilostaan pilarin takaa ja pakeni paalutusta myöden venheeseen.
"Ottakaa hänet kiinni!" huusi Åke uloimmalle vahdille, joka seisoi keihäs kädessä, nojaten selkäänsä paalutukseen, ja katseli etempänä kulkevaa laivaa, huomaamatta ollenkaan pakolaista.
Juuri kun sotilas kuuli drotsin äänen ja aikoi kääntyä, tunsi hän tikarinpiston selässään ja kaatui maahan tuskallisesti huutaen, sillaikaa juoksi karkuri hänen ohitseen välkkyvä miekka kädessä ja hyppäsi venheeseen.
Pakolaisella oli jo airo kädessä ja hän aikoi työntää veneen vesille; mutta silloin vasta hän huomasi unohtaneensa kiireessä irroittaa köyden, jolla vene oli kiinnitetty paalutukseen. Epätoivoisesti ponnistellen hän koetti pari kertaa turhaan katkaista tikarillaan köyttä, mutta samassa seisoivat Åke ja kreivi Henrik hänen edessään paljastetut miekat kädessä. Kreivi Henrik tarttui nopeasti puoleksi katkaistuun köyteen ja riuhtaisi venheen luokseen; epätoivoisen pakolaisen tikari välkkyi häntä kohti; mutta drotsin miekan iskusta putosi sekä tikari että ryövärin käsi mereen, ja hirveästi karjahtaen kaatui haavoittunut pakolainen veneen pohjalle.