"Tulkaa, isäntä, ja ottakaa minua käsivarresta", sanoi Martti ja seurasi linnanvoutia ovelle. "Nyt on kaikki hiljaista ja järjestyksessä", jatkoi hän heidän astuessaan alas portaita. "Kyllä minä sen jo aavistin, vastapalvelus on aina tarpeen. Saattepahan nähdä meidän tässä lopuksi niin tottuvan pirunvehkeilyihin, että kaikki kohta sujuu aivan kuin itsestään. Ja miksei voisi tulla toimeen parin, kolmen pikkupirun kanssa, jos ne vain tahtovat käyttäytyä siivosti ja säädyllisesti ja elää kanssamme kristillisessä sovussa ja rauhassa."
Saatettuaan linnanvoudin alas, juoksi Martti heti huoneeseensa ja sieltä keittiöön ja varastohuoneeseen. Pian hän taas astui ylös torninrappusia, mukanaan vaatemytty, kaksi ruokakoria, pari pulloa ja ruukkua ja astui sisään noiden kolmen vartijan luo. "Vie sinä, Matti, ruoka ja viini koiralle tuonne alas", sanoi hän vanhalle vahtimiehelle, "mutta elä vain varasta siitä mitään mennessäsi. Isäntä käski siellä tekemään perinpohjaisen puhdistuksen. Hänen ovellaan on nyt vartija yötä päivää, niin ettei sinun tarvitse kuormittaa kaikkea rautaa hänen päälleen. Me toiset sillaikaa hiukan virkistämme vaivaista ruumistamme. Katsokaapas, miehet, minulla on tässä sekä simaa, että saksalaista olutta! Mene nyt vain, Matti! Kyllä me jätämme sinullekin osasi, jos vain tulet selvänä takaisin."
Vanhus silmäili mennessään ahnaasti viiniä ja herkullisia ruokia, joita hänen piti kantaa vangille. Kyökkimestari Martti kattoi nyt näppärästi pöydän ja alkoi uutterasti ryypiskellä nuorten vanginvartijoiden kanssa. Eräs heistä oli ollut sotapalveluksessa ja kutsutti itseään senvuoksi ratsumies Niiloksi, hän oli hyvin ahne väkeville juomille, josta hänen nenänsä oli alkanut aikatavalla punoittaa. Toinen heistä oli arka ja varovainen mies, hänen katseensa oli viekas ja ahne; hän istui arpanopat kädessä laskien montako äyrityistä hän oli voittanut toveriltaan.
"Sinäpä vasta olet kelpo mies, Martti", sanoi ratsumies Niilo, työntästen lakin ylemmäksi ruskettuneilta sotaisennäköisiltä kasvoiltaan. Sitten hän tyhjensi yhdellä siemauksella simapikarinsa ja tarttui oluthaarikkaan. "Kyllä sinä näyt tietävän mitä vahtituvassa tarvitaan silloin kun silmät ovat pidettävät auki ja mieli rohkeana. Sieluni autuuden kautta, vartioisinpa mieluummin leirissä kokonaista armeijaa sotavankeja kuin istuisin täällä, varsinkin jos tuo kirottu piispa harjoittaa noituutta ja muita pirunvehkeitä. Miten luulet sen asian laidan olevan, Martti?"
"Oh, se ei kuulu meille maallikoille", vastasi Martti. "Minä en tunne en valkoista enkä mustaa noituutta. Mutta sen minä tiedän, sipiskööt ja supiskoot minun puolestani tästälähin siellä alhaalla miten paljon haluavat, minä en ainakaan liikahda paikaltani. Kun me emme pistä nenäämme sinne, vaan hoidamme tehtävämme, niin me saamme kyllä olla rauhassa ja voimme istua täällä kuin Aaprahamin helmassa. No, juo Niilo! Mitä sinä, Yrjö, siinä kuhnustelet?" sanoi hän arpanappuloita laskevalle miehelle. "Arpapeli näkyy olevan sinulle mieluisempaa kuin rehellinen ja viaton juominen. No, Jumala paratkoon, kullakin ihmisellä on omat mielitekonsa tässä maailmassa. Mutta katsos, veli veikkonen, täytyy välistä ulvoa susienkin kanssa. Laula ja juo nyt ensiksi meidän kanssamme, niin sitten me pelaamme sinun kanssasi! Kiiltäviä hopearahoja meillä kyllä on riittävästi!" Näin sanoessaan iloinen kokki heitti kourallisen hopearahoja pöydälle ja alkoi laulaa vallatonta juomalaulua. Vanginvartija Yrjö katseli ahnain silmin hopearahoja ja helisteli arpanappuloita. "Emmekö voisi ensin pelata, hyvä Martti", sanoi hän ystävällisesti ja hymyili viekkaasti, "voimmehan sitten jälestäpäin laulaa ja juoda. Uskallatko korkeimman tikin yhdestä hopeaäyristä?"
"Vaikka kahdestakymmenestä, jos tarvitaan", rastasi Martti. "Mutta minä välitän viis sinun arpapelistäsi ennenkuin olen saanut kieleni kostutetuksi. Katsos, kieli on maailman merkillisimpiä kappaleita, ja sietääpä senvuoksi sitä hiukan lellitellä. Se piskuinen kappale voi mullistella kokonaiset maat ja valtakunnat. Taidanpa jo olla hiukan hutikassa, mutta sinä et ole vielä tyhjentänyt ainoaakaan pikarillista. Sen, jonka kanssa minä alan rahasta pelata, täytyy olla yhtä iloisen silmistään kuin minä olen. Tiedäthän sinä sen, että samanikäiset lapset sopivammin leikkivät keskenään, eikä pelissä saa pettää toisiaan."
"No, anna sitten tänne puoli haarikallista olutta, jos se ei ole liian voimakasta", sanoi varovainen Yrjö. "Sima kohoaa heti päähäni. Jos aikoo pelata, niin täytyy ainakin osata laskea kuuteen asti. Emme suinkaan me täällä istu juodaksemme itseämme juovuksiin."
"Yhtähyvin voimme juoda kuin pelata", vastasi Martti, "mutta olkoon se minun asiani. Minä tunnen sekä humalan että oluen, ja tiedän myöskin minkä neljä miestä kestävät, elleivät ole akkoja."
He joivat, ja Martti kaatoi yhä lisää. "Tahdotteko kuulla uutisia, miehet", jatkoi hän kovaäänisesti, heittäytyessään istumaan käsivarret nojaten pöytään. "Me saamme pian odottaa kuningasta tänne linnaan. Silloin täällä ei ole puutetta juomarahoista, ja silloin täällä sima ja viini ja saksalainen olut virtaavat kuin itse siunatussa paratiisissa."
"Mitä sanotte, kuningasko!" huudahti ratsumies Niilo. "Silloinpa täällä juhlitaan ja metsästetään. Hän kyllä aina toimittaa metsästäjillekin tekemistä."