"Hyvä on. Minä seuraan teitä miehistöni kanssa."
"Ei, herra kreivi! Se on mahdotonta. Kuninkaan ylpeys on herännyt, hän ylönkatsoo salaista hyökkäystä. Hän tahtoo sisään portista tai yli valloitetun muurin, ja molemmat emme voi täältä poistua. Jos salakäytävä on olemassa, niin lienee yksinäisen ja aseettomankin miehen vaikea päästä sen läpi."
"Silloin lienee viisainta teidänkin luopua mokomasta seikkailusta, drotsi! Se on yksinäiselle liian uhkarohkea yritys."
"Minä aijon kuitenkin uskaltaa!" sanoi Åke varmasti, hetken mietittyään. "Mutta ei kukaan saa seurata minua, ja elkää puhuko siitä kenellekään, ei edes kuninkaalle. Jos en minä ole täällä huomenna ennen päivällistä, niin ilmoittakaa kuninkaalle minun joutuneen vangiksi linnassa, tai on minulla jotakin tekeillä, jolla minä voin olla hänelle suuremmaksi avuksi kuin ollessani ryntääjien eturivissä. Jos se onnistuu niin luvatkaa minulle vain yksi asia, uljas kreivi! Linnaan astuessanne elkää salliko kuninkaan astua mihinkään jalallaan, ennenkuin olette koetellut perustaa ja huomannut sen varmaksi. Ja — jos te näette olkaliinani liehuvan jossakin, niin elkää luottako rauhaan ja elkää salliko kuninkaan lähestyä sellaista paikkaa."
"Ha, haa!" nauroi kreivi kovaäänisesti ja taputti Åkea olkapäälle, "sekö siis oli salaisuus, jonka aijoitte pitää omananne? Olisitte yhtähyvin voinut antaa minun lukea kirjeen, salaperäisen herra valtiomies! Meidän on siis varottava salahautoja ja muita samanlaisia ketunansoja? Hyvä! Kunhan vain on hiukankin aavistusta sellaisten olemassaolosta, niin eivät ne mitään merkitse. Haa! Korkeasukuinen herra junkkari, onpa hän totisesti ilettävä petturi, — väijyä veljensä ja kuninkaansa henkeä ja sellaisen jalon kuninkaan ja veljen."
"Taivaan Jumalan nimessä! Kuka sen on sanonut! Jalo kreivi!" — sanoi Åke pelästyneenä, hiljaisella äänellä. "Tehän huudatte niin kovaa kuin tahtoisitte herättää koko maailman asialla, jota ei kukaan saisi tietää. Elkööt enää ikinä nuo turman sanat tulko huultenne yli! Sanoinhan minä teille sen olleen vain arvelun, hirvittävän epäluulon. Se musertaisi kuninkaan sydämen, jos se joutuisi hänen korviinsa. Vain paljas huhu siitä voisi aiheuttaa hirvittäviä, verisiä otteluita, ja saattaa koko maan ja kuningashuoneen mitä suurimpaan onnettomuuteen."
"Minä hyväksyn teidän varovaisuutenne tässä asiassa, jalo drotsi!" vastasi kreivi Henrik totisesti ja hiljaisella äänellä, luoden terävän katseen ympärilleen. "Olkaa levollinen! Ei kukaan ole kuullut puhettamme. Tuossa on minun käteni: jos puhuminen voi aikaansaada niin suuria onnettomuuksia, niin ei tämä asia pääse ikinä minun huulteni yli. Mutta heittäkää mielestänne tuo uhkarohkea seikkailu. Se voi maksaa teidän henkenne ja minkä hyödyksi?"
"Kalliimman hengen pelastukseksi", sanoi Åke, "minun täytyy päästä varmuuteen yhdessä asiassa: Jos minun täytyy suojella kuninkaani jalan petollisiin salahautoihin astumasta, niin täytyy minun tuntea ne ensin itse. Jumala olkoon teidän kanssanne! — Hyvästi! Se, joka on ollut kaksi vuotta pannaan julistettu", jatkoi hän liikutettuna, "hän on oppinut uhmaamaan ryöväreitä ja paholaisia." Vartiotuli valaisi hänen kalpeat, hiukan haaveelliset kasvonsa, ja kohottaessaan tummansiniset silmänsä tähtitaivasta kohti oli niiden ilme lempeän surumielinen. "Elkää seuratko minua!" lisäsi hän. "Katsokaa, minä uskon taivaan siunaukseen ja hyvien henkien suojelevaan voimaan, ja silloin lakkaa maallinen kirous, ja pahat henget syöksyvät syvyyksiin." Tämän sanottuaan hän puristi kiihkeästi kreivi Henrikin kättä ja poistui nopeasti meritorniin. Kreivi Henrik puisti päätään ja katsoi osanottavasti hänen jälkeensä, mutta ei seurannut häntä.
YHDESTOISTA LUKU
Vanha meritorni oli jotensakin kaukana linnasta, melkein autiossa kaupunginosassa, aivan meren rannalla. Se oli harmaakivestä rakennettu, pyöreä vahtitorni, varustettu ampumareijillä, ja ylhäällä terävien muurinsarkamien takana kierteli kattoa vartijakäytävä. Alaosan muodosti kaksi holvikattoista kivitupaa, joista toista sota-aikoina käytettiin vahtitupana, ja toisessa säilytettiin hukkuneitten ruumiit siksi kunnes ne haudattiin. Muuten käytettiin tornia etupäässä majakkana, sinne ripustettiin myrskyöinä lyhtyjä ohjaamaan merellä kulkijat salmen suuhun.