Vahtituvassa drotsi Åke tapasi kuolettavasti haavoitetun sotilaan, joka välskärin hoidosta huolimatta näytti juuri vetävän viimeisiä hengenvetoja, hengellisen miehen rukoillessa hänen vieressään. Munkki harmaaveljesten luostarista antoi hänelle öljyllä viimeisen voitelun. Pöydällä oli pergamentinpalanen, jolle hurskas fransiskaanimunkki juuri oli, kirjoittanut kuolevan viimeisen toivomuksen. Himmeä öljylamppu oli kiinnitetty likaiseen muuriin mistä se valaisi kiviholvin ja synkän kuolinkamppailun. Luotuaan osanottavan katseen kuolevaan soturiin, poistui Åke vahtituvasta melkein huomaamatta, ja avasi oven niinkutsuttuun ruumishuoneeseen, mistä, tarun mukaan, Esbern Snaren aikoina portaita myöten päästiin maanalaiseen käytävään, ja mistä Åke arveli löytävänsä tuon oletetun salakäytävän linnaan.
Tähän synkkään ja kummittelusta kuuluisaan ruumishuoneeseen oli vangittu murhaaja viety. Välskärin avulla hän oli sidottu ja oli vielä hengissä; mutta hän puhui hurjasti ja raivoisasti. Hänet oli sidottu kiinni hukkuneitten ruumislaudalle, joka oli hänellä makuupaikkana. Kaikki olivat inhoten poistuneet hänen luotaan.
Kun Åke astui hänen luokseen ruumishuoneeseen lankesi katosta riippuvan keltaisen sarvilyhdyn valo murhaajan sinisiksi pöhöttyneille kasvoille; hän irvisteli rumilla torahampaillaan, ja puri niitä yhteen kuin vangittu villipeto. "Vai tänne sinä tulet, senkin pannaanjulistettu kuningaskoira!" mutisi hän ja ojensi kielen ulos vaahtoavasta suustaan —. "Sinäkin olet nyt kuollut ja kirottu? Onhan siitä hiukan iloa paholaisille. — Nyt pureskelevat kalat minun nyrkkiäni meren pohjalla, ja minä makaan täällä helvetin porstuassa. — Se oli sinun syysi, sinä kalpea pyhän Yrjänän miekkailija! Minä pelkäsin sinun päässeen vapaaksi typerän hurskautesi tähden ja koiramaisen uskollisuutesi vuoksi."
"Miten niin?" kysyi Åke, joka oli joutunut omituiseen jännitykseen kuunnellessaan raivoavan synkkiä hourailuja. "Miten voit uskoa pannaanjulistetun miehen voivan välttää kirousta?"
"Katsoppas, toveri!" kuiskasi vangittu rosvo ja tuijotti hurjasti ympärilleen. "Sama pyhä mies, joka manasi teidät paholaiselle, antoi minulle kirjeen ja sinetin, joilla pääsen taivaanvaltakuntaan. Ne ovat tuolla takkini vuorissa. Se kirottu parturi leikkasi sen äsken irti sieltä; ja kirje oli valhetta niinkuin kaikki hyve ja hurskaus maailmassa. Jos se pyhä mies tekasi minulle väärän kirjeen autuudesta, niin on hän voinut tehdä väärät laskut sinunkin sielustasi. — Se minua kuitenkin ilahduttaa, että hän johonkin kelpaa", jatkoi hän ilkeästi hymyillen. "Aina minä olen ajatellut: mustakauhtanat osaavat paljoa paremmin kirota kuin siunata. Mutta kuka minut surmasi? Se käsi, joka sen aikoi tehdä on saatanan oma — huu — tuo nälkäinen kala purasi minua kynnenjuureen."
"Keneltä oli salainen kirje? Ja kenelle aijoit sen viedä?" kysyi Åke nyt yhtäkkiä ankaralla äänellä ja peloittavan mahtavasti. "Tunnusta totuus, niin sinun käy paremmin kuin olisit ansainnut, kurja!"
"Vaikka minä rikkoisin kalliimmasti vannotun valani?" mutisi ryöväri. "Ei, ankara herra! Ottakoon paholainen omansa, myöskin Ola Arkin syntisen sielun, kun kerran näin hullusti kävi! Minä olen toimittanut monen kirotun kerettiläisen ja pannaanjulistetun miehen helvettiin, myöskin yhden ja toisen kunnon miehen taivaan valtakuntaan. Mutta jos minä tästä nyt itse joudun paholaisen valtaan, niin tapahtukoon se uskovaisena kristittynä, eikä kukaan voi sanoa minun rikkoneen vannottua lupaustani, vaikka sen olisin antanut itse pääperkeleelle."
"Sano minulle mistä sinun piti kulkea, täältäkö?" jatkoi Åke katsellen ympärilleen hämärään kivihuoneeseen.
"Etsitkö sinä tietä minun herrani luolaan?" mutisi vangittu ryöväri irvistellen. "Toveri! Varo, ettet polta itseäsi siellä!"
"Siis kuitenkin täältä!" sanoi Åke itsekseen ja katseli vielä tarkasti ympärilleen. "Ja onhan tämä avain sinne?" Näin sanoessaan hän otti esille ruostuneen avaimen, joka oli salakirjeen mukana löydetty ryövärin vaatteista.