"Oikein, toveri! Helvetin avain", toisti mielipuoli murhaaja, rumasti nauraen.
Åke tarkasti nyt koko kiviseinän, mutta ei nähnyt jälkeäkään minkäänlaisesta ovesta tai aukosta. Lattia oli peitetty suurilla liuskakivilaatoilla. Hän koputti useaan paikkaan ja lopultakin kajahti eräs niistä ontosti, ja kivilattian alta kuului metallin kilahdus. Hän irroitti lyhdyn katosta riippuvasta koukusta ja asetti sen lattialle. Silloin hän huomasi suuren, irtonaisen kiven, jonka voi siirtää paikoiltaan, ja hänen arvelunsa vahvistuivat: irtonainen kivi peitti tarkasti suletun rautaluukun, joka kuitenkin näytti olevan melkein liian pieni ihmiselle. Hän koetti avainta ja se sopi. Hän aukaisi luukun: raaka, kostea kellari-ilma lehahti häntä vastaan pimeästä luolasta, jonka salaperäiseen syvyyteen tikapuut johtivat.
Näiden tutkimusten ajan makasi raivoava murhaaja ruumislavitsalla kamalasti irvistellen. Åke seisoi epäröiden aukon suulla ja punnitsi uhkarohkeaa aikomustaan; silloin hänelle selvisi, että hän ilman valepukua varmasti heti joutuisi ilmi; hänen katseensa osui ryövärin veriseen kauhtanaan, joka oli vedetty hänen yltään, ennenkuin hänet sidottiin. "Hyvä!" sanoi hän. "Me vaihdamme vaatteita. Tuossa saat minun vaippani ja hattuni. Minä otan sinun kauhtanasi ja lakkisi."
"Hyvä vaihtokauppa!" mutisi Ola Ark. "Jos onni seuraa minun takkiani, niin astut sinä nyt alas kunniaan ja onneen. Haa, irroita minun ruumiini, saatana! Anna minun seurata häntä syvyyteen!"
Åke pukeutui vastenmielisesti ryövärin likaiseen ja veriseen kulkuripukuun, joka kylläkin täytti tarkoituksensa, tehden hänet melkein tuntemattoman näköiseksi. Sitten hän otti lyhdyn käteensä ja aikoi astua alas lattiassa olevan aukon kautta. Mutta nyt muuttui vangitun ryövärin uhka raukkamaiseksi voivotteluksi. "Armoa, armoa!" huusi hän. "Elkää viekö minulta viimeistä valonkipinää. — Nyt tulee perkele itse minut repimään. — Haa! Elkää jättäkö minua ruumiina tänne pimeään! Armoa, armoa!" Hän riuhtoi nuoria ja ulisi kamalasti.
"Pyydä Jumalalta ja tuomariltasi armahdusta!" sanoi Åke. "Minä en voi auttaa sinua." Sitten hän puristautui ahtaan aukon läpi, pidellen lyhtyä kädessään ja veti kellarinluukun kiinni jälestään, ettei kuulisi mielipuolen ulvontaa. Mutta hän oli vähällä pudota päistikkaa alas tikapuilta kuullessaan rautaluukun kilahtavan lukkoon päänsä päällä. Hän oli mielestään melkein elävältä haudattu: Avaimen hän oli unohtanut ottaa mukaansa, ja hän luuli kuulevansa murhaajan ulvonnan pimeän luolan yläpuolella muuttuvan riemuitsevaksi ivanauruksi.
Åkea pyörrytti, mutta hän tointui saas ja piteli lujasti kiinni kosteista porraspuista, laskeutuessaan niitä alas. Viimeinkin hän oli tikapuiden päässä. Käytävä oli jyrkkä ja syvä; mutta se johti kapeampaan holvikattoiseen kellariin, joka oli niin matala, että hän tuskin voi astua pystyssä. Ilma oli raskas ja tukahuttava, ja hän astui usein hyppiville sammakoille ja niljaisille matelijoille. Hän piteli lyhtyä edessään, mutta ei nähnyt muuta kuin pitkän, kapean salakäytävän, jolla ei tuntunut olevan ensinkään loppua; sen suunta osoitti hänelle kuitenkin että sen varmasti täytyi johtaa linnaan. Hän astui eteenpäin nopein askelin ja katseli levottomana lyhtyä, joka alkoi valaista yhä himmeämmin. Ilma ei näkynyt sisältävän kyllin ravintoainetta sen liekille. Hän oli ehtinyt tuskin sata askelta kuin hänen pelkonsa toteutui: lyhdyn valo sammui, ja hän seisoi pilkkosen pimeässä. Hän tunsi tuskallista ahdistusta, ja samalla voiman ja rohkeuden puutetta, mikä oli hänelle harvinaista. Samassa hän kuuli kaukaa takaansa kumean kolahduksen, ikäänkuin rautaluukku olisi avattu ja sulettu. Hän kiirehti ehdottomasti askeleitaan, mutta kompastui vähän päästä liukkaisiin matelijoihin, ja hänen täytyi usein pysähtyä hengähtämään, sillä ilma, jota hän hengitti tuntui lamauttavan joka jäsenen ja ahdistavan rintaa. Hän oli vähällä pyörtyä, mutta samassa hän kuuli hiipiviä askelia takaansa, ja lisääntynyt sielunjännitys antoi hänelle uusia voimia. "Onko siellä ketään?" huusi hän ja kääntyi. Mutta kukaan ei vastannut, ja taas vallitsi haudanhiljaisuus.
Oli niin pimeää, ettei hän eroittanut omaa kättään silmäinsä edestä. Ettei rohkea yrityksensä herättäisi epäluuloja, oli hän jättänyt miekkansa ruumishuoneeseen, ja hän oli aivan aseeton. Hän ei ollut lapsenakaan ollut vapaa kummituspelosta, ja aikakautensa näkökannan mukaan oli voimakkaan henkimaailman vaikutus ihmiselämään mitä läheisemmin liittynyt uskonnollisiin käsitteisiin. Åke ei suinkaan epäillyt niin hyvin pahojen kuin hyvien henkien ilmestymisen mahdollisuutta. Mutta valveilla ollessa eivät nämä kuvittelut tehneet häntä levottomaksi, kun hän tiesi kulkevansa luvallisia teitä, ja hänellä oli hyvä ristimiekkansa vyöllään. "Jos tämä salakulku on rehellistä ja ritarillista", ajatteli hän itsekseen, "niin miksi en ottanut silloin miekkaani mukaani? Hm. Olinpa sentään kova, kun vein valon häneltä tuolla ylhäällä. Siellä hän nyt makaa helvetintuskissa ruumislavitsalla ja kiroaa minua — tai hän on päässyt irti ja hiipii minun jälestäni pimeässä?" Saman hiipivien askelten äänen, jonka hän oli kuullut äsken, luuli hän taas kuulevansa takaansa; mutta aina käännyttyään oli taas kaikki hiljaista. Tämä tunne näkymättömän olennon läsnäolosta pilkkosenpimeässä salakäytävässä, saattoi hänet hirveään jännitykseen, ja loi hänen sieluunsa hirmukuvia, joita hän ei kyennyt sieltä karkoittamaan. "Onko hän nyt kuollut tuolla ylhäällä? Ahdistaako hänen raivoava henkensä minua!" kuiskasi hän, ja mielipuolen ryövärin kuva oli paljon hirvittävämpänä hänen sisäisen silmänsä edessä kuin hän äsken oli nähnyt sen todellisuudessa ruumislavitsalla. "Tai oletko sinä taas siellä, vanha Palle?" huudahti hän melkein kirkaisten. Finnerupin ladon murhakohtaus, joka lapsuudesta asti oli ahdistanut hänen mieltään, sekä tuon vanhan, mielipuolen kuninkaanmurhaajan kuva, jonka hän itse oli tappanut murhatun kuninkaan ruumiin viereen, seisoi taas elävänä hänen sielunsa silmissä. Hiukset kohosivat hänen päässään, ja hänestä tuntui niinkuin taistelisi hän nyt todellisuudessa pahoja henkiä vastaan tässä synkässä luolassa. Se mielikuvitelma, joka usein unissakin tahtoi tuskastuttaa häntä ja äskettäin hänen kuumehoureissaan oli ollut hänelle alituisena kärsimyksenä, täytti taas hänen sielunsa. Lopulta yltyi hänen pelkonsa siinä määrin, että se kävi hänelle sietämättömäksi. Hän kääntyi äkkiä ja ryntäsi koko voimallaan kädet nyrkissä sitä paikkaa kohti, mistä hän taas luuli kuulevansa hiipiviä askeleita. Samassa hän aivan selvästi kuuli korvansa vieressä miekan kilahtavan muuria vasten. "Haa! Siis kuitenkin ihminen! Katala murhaaja! Sinäkö siellä oletkin?" huudahti hän varsin tyytyväisenä, keksittyään siellä todellisen, ruumiillisen takaa-ajajan, ja ryntäsi näkymätöntä verivihollistaan vastaan, lyöden oikealla kädellään miekan sivulle, jota voimaton käsivarsi tuntui pitelevän. Miekka lensi helähtäen pimeään käytävään, mutta samassa tunsi Åke kahden märän, suonenvetoisesti nytkähtelevän käsivarren kuristautuvan kaulansa ympäri.
"Haa, sainpa sinut viimeinkin kiinni, senkin helvetin koira!" kähisi raaka, hurja ääni aivan hänen korvansa juuressa, ja Åke tunsi haavoittuneen ryövärin äänen. "Olen jo kyllin kauan maannut ruumiina, nyt on sinun vuorosi, toveri!" Hirvittävä ääni muuttui villipedon ulvonnaksi, ja Åke tunsi mielipuolen torahampaiden iskeytyvän otsaansa. Hän hosui epätoivoisesti ympärilleen, ja koetti kaikin voimin vapautua hirviön kuristavasta syleilystä, mutta turhaan. Hänen täytyi kauan otella ja painia näkymättömän murhaajan kanssa ennenkuin hänen onnistui kaataa hänet. Mutta hän kaatui samalla itsekin maahan, ja hän sai vielä kauan pyöriskellä pimeässä yhä heikommin ulvovan rosvon kanssa, saamatta kaulaansa vapautetuksi suonenvetoisten käsivarsien kierroksesta. Vihdoinkin laukesi käsivarsiensolmu hänen kaulansa ympäriltä, ja hänen raivoava vastustajansa makasi äänetönnä ja arvattavasti hengetönnä hänen polvensa alla.
"Jumala olkoon hänen syntiselle sielulleen armollinen!" huokasi Åke, ja nousi puoleksi tukehtuneena. Hänen vastustajansa teki vielä äkkinäisen liikkeen, ikäänkuin noustakseen, mutta kaatui koristen takaisin maahan. Nyt vasta huomasi Åke melkein kahlaavansa haavoitetun murhaajan veressä. Hän kiirehti voimakkain askelin edelleen pimeää käytävää. Hän pysähtyi pari kertaa hengästyneenä kuuntelemaan, ja taas tuntui kuollut murhaaja hiipivän hänen jälestään. Yhtäkkiä hän törmäsi jotakin estettä vastaan. Hän tunnusteli sitä ja tunsi suuren rautaportin olevan edessään, Hän jyskytteli sitä kaikin voimin, mutta se oli lukittu eikä liikahtanut vähääkään. Hän kumisutti sitä raudoitetuilla kantapäillään, ja jokainen lyönti kaikui oudosti käytävän holvauksissa. Vähän ajan kuluttua avautui portissa oleva pieni luukku, ja sieltä näkyivät lyhdyn valossa tuimat soturinkasvot. "Kuka siellä? Ja kenen lähettämä?" kysyi sotilas.