"Kas niin, pääsit paremmin yli, kuin olisin sinulle suonut", murisi sotilas hänen takanaan, "mutta vielä on yksi silta, ja se on kymmenen kertaa pahempi. Tässä minä pääsen sinusta."
Åke kuuli sotilaallisen saattajansa palaavan sillan yli, joka heti vedettiin ylös. Hän arveli nyt olevansa linnan koillisten ulkovarustusten sisäpuolella, jotka olivat meritornin ja sisusmuurien välissä; sillä hän oli tarkoin pannut muistiin mihin suuntaan kulettiin. Hän oli nyt saanut kaksi uutta saattajaa, jotka yhtävähän säästivät ylenkatseellisia haukkumasanoja hänen verisestä ulkonäystään ja ryövärinasustaan. Åke antoi viedä itseään edelleen vastaamatta sanaakaan heidän pilkkaansa, josta hän salaisesti iloitsi, pitäen sen heidän rehellisen mielensä todisteena. Vihdoinkin kuului taas torventörähdys: siihen vastattiin samoin kuin äsken hiukan etempää, taas laskettiin vipusilta alas, ja Åke arvasi nyt olevansa aivan linnanmuurin alla, sillä hän kuuli aivan päänsä yläpuolelta melua, jonka hän huomasi johtuvan linkojen ja muiden sotakoneiden liikuttamisesta. Häntä töytäistiin epäystävällisesti selkään ja hän seisoi taas niinkuin ennenkuin huojuvalla sillalla.
"Suoraan eteenpäin, mies, tai putoat hautaan", kuuli hän varoittavan äänen huutavan jälestään. "Jos astut sormenverrankaan syrjään, olet kuoleman oma." Hän jätti sielunsa Herran haltuun ja astui edelleen. Hänen annettiin kulkea näin kauan elämän ja kuoleman vaiheilla, ja heille näytti tuottavan iloa hänen kuolemanpelkonsa ja vaaransa. Mutta huomattuaan ettei pohja enää huojunut hänen jalkojensa alla, tiesi hän kulkeneensa sisimmän vallikaivannon yli ja olevansa sisusmuurin sisäpuolella. Vihdoinkin kuletettiin hänet ylös portaita, mutta sidettä ei vielä poistettu hänen silmiltään. Sitten vasta kun hänet oli kuletettu montakertaa eri eksyttäviin suuntiin, monien porras- ja käytäväsokkeloiden kautta, irroitettiin side, ja hän huomasi olevansa eräässä linnan huoneista, joka ei ollut hänelle outo, ja jossa hänen käskettiin odottaa linnanpäällikköä.
Oli vielä pimeä yö. Toinen sotilaista, joka oli seurannut häntä, oli jäänyt ovelle seisomaan lyhty ja paljastettu miekka kädessä ja hän näytti inhoten ja kammoten vartijoivan häntä.
"Kenen luulet minun olevan?" kysyi Åke.
"Junkkarin salaisen palvelijan", kuului vastaus. "Se joka noin verisenä ja kalpeana tulee tänne pimeyden teitä, ei tuo ainakaan hyviä uutisia mukanaan. Kuuletko, nyt otetaan tuliset kivet uunista. Pian on Kallundborgin kaupunki ilmiliekissä."
"Sen estäköön Jumala!" huudahti Åke. "Tuokaa linnanpäällikkö heti tänne. Minulla on ankara kielto siitä junkkarilta."
"Siltä et ainakaan näytä", sanoi mies säpsähtäen. "Siinä tapauksessa minä kiirehdän. Ethän vain tee täällä sillä aikaa mitään pahaa?" Mies poistui senjälkeen ja otti lyhdyn mukaansa. Åke katseli ulos ikkunasta ja huomasi kauhukseen tulisia kiviä kannettavan pihan poikki muurilla oleviin linkoihin.
"Seis pojat!" huusi nyt karskea ääni pihalta. "Tänne on tullut viesti junkkarilta. Ei saa vielä alkaa ampumista."
"Pohjaltaan kunnon mies!" sanoi Åke itsekseen ja luuli kuulleensa linnanpäällikön äänen. Vähän senjälkeen avattiin ovi; kookas, totisen näköinen soturi, joka oli asestettu kiireestä kantapäähän, astui sisään hänen luokseen kynttilä kädessä. Nähdessään Åken veriset kasvot ja veren tahraaman puvun, peräytyi hän ehdottomasti pari askelta ja asetettuaan kynttilän pöydälle, hän vei nopeasti kätensä suuren miekkansa kahvalle. "Mikä mies sinä olet?" kysyi hän kovalla ja tuikealla äänellä. "Verisiä murhaajiako junkkari nyt lähettää niskaani? Vastaa mies; kuka sinä olet? Lausu tunnussana, tai minä lyön sinut kuoliaaksi tuohon paikkaan —"