KAHDESTOISTA LUKU.
Oli aamupuoli yötä. Levoton jännitys, millä Kallundborgissa oli odotettu yön tuloa, oli asettunut. Yöllä vallinnut hiljaisuus näytti rauhoittaneen sekä porvarit että sotaväen. Useimmista taloista olivat valot sammutetut. Vartijat nuokkuivat hiilokselle palaneiden vartiotulien ääressä, missä he vaippojensa päällä lepäsivät rauhallisissa ryhmissä, sillaikaa kun toiset vartijoina astuivat edestakaisin pystytettyjen keihäiden ympärillä. Iloinen, valpas kreivi Henrik oli myöskin kyllästynyt jännittävään tarkastamiseen, jonka hän nyt katsoi turhaksi; hän oli asettunut lepäämään harmaaveljesten luostarin ulkopuolelle madonnankuvan alle, missä aina paloi lyhty. Hän oli äsken tarkastanut vartijat, ja huomannut kaiken olevan järjestyksessä. Nyt hän tunsi itsensä väsyneeksi, mutta hän ei kuitenkaan antanut unelle valtaa, vaan hänen katseensa kiintyi yhä himmeämmästi tuikkiviin tähtiin. Hänen sielunsa uneksi sotilaskunniasta ja ylevistä voittoretkistä Tanskan kuninkaan rinnalla, sekä meklenburgilaisten naisten ihailusta, kun hän voittamineen laakeriseppeleineen ja kuninkaallisine kunnialahjoineen kerran saapuisi kotiin isänmaahansa. Näistä unelmista, missä hän parissa minuutissa oli elänyt puolet elämäänsä, herätti hänet äkkiä lingonheiton suhiseva ääni sekä hirvittävä palohuuto luostarista. Hän hypähti ylös ja huomasi kauhukseen tulisten kivien lentävän linnan muureilta eri suuntiin, ja korkealle leimahtivat jo liekit luostarin varastohuoneesta. Silmänräpäyksessä hän alkoi mitä innokkaimmin toimia luostarin ja kaupungin pelastamiseksi. Kaikkialla olivat sammutuskalustot järjestyksessä. Kaupungissa syntyi hirvittävä levottomuus; mutta onnettomuus ei näyttänyt olevan niinkään suuri kuin pelättiin. Moni talo syttyi tuleen, mutta enimpiä suojeli lumi, vaikka katot olivatkin olkiset. Moni linkojen kivistä osui syrjään, moni jäähtyi ennenkuin osui. Luostarin varastohuone oli heti syttynyt tuleen, se täytyi uhrata ja osaksi hajoittaa. Mutta itse päärakennukseen ja vierashuoneisiin, missä kuningas oleskeli, ei pudonnut ainoatakaan kiveä.
Kuningas oli heti jalkeilla, eikä ollut kukaan häntä ja kreivi Henrikiä innokkaampi; he ratsastivat alati kaduilla, ollen aina ensimmäisinä paikalla kun jokin talo syttyi tuleen.
Kuningas oli hyvin katkeroitunut, ja usein hän loi uhkaavan katseen linnaan. Seisoessaan kreivi Henrikin vieressä palavan luostarirakennuksen luona, suhahti ilman halki hehkuva kivi heidän hevostensa välille, ja kaivautui kihisten lumeen.
"Herra kuningas!" huudahti kreivi Henrik. "Porvarit voivat sammuttaa, mutta me kykenemme muuhunkin. Ryhtykäämme heti rynnäkköön."
"Ei vielä", vastasi kuningas päätään puistaen. "Katsokaa", jatkoi hän viitaten luostarin päärakennuksen kuparikattoon, josta loimuavat liekit valaisivat. "Kun aurinko on korkeimmillaan, ja torninvarjo lankeaa tuonne, silloin vasta on aika käsissä, kreivi Henrik! Silloin on minun kärsivällisyyteni saavuttanut korkeimman määränsä!"
Päivän valjettua taukosi kivienampuminen linnan ampumareijistä, mutta uloimpien muurien rintavarustukset olivat täynnä sotaväkeä. Myöskin muuritornit olivat varusväkeä täynnä, ja muurien takana nähtiin aamun sarastaessa lukemattomien keihäiden ja sotakirveiden välähtelevän. Porttia ympäröivät muurit olivat erityisen vahvasti miehitetyt, samoin myöskin porttitorni, mihin erityisesti pelättiin hyökkäyksen kohdistuvan. Portin ja välimuurin eteen oli lujilla rautarenkailla kiinnitetty suuri rautainen ristikkoaita. Linnassa vallitsi tuntuva levottomuus ja hälinä, ja siellä odotettiin nyt tuimaa hyökkäystä ja yöllisten rauhattomuuksien kostoa.
Sillävälin oli tuli sammutettu sekä luostarissa että kaupungissa. Hurskaat fransiskaanit soittivat niinkuin tavallisesti aamumessuun, eikä kuningas laiminlyönyt tätä heidän hartaushetkeään.
"Mutta missä ihmeessä on Åke? Missä on drotsi?" kysyi hän kreivi Henrikiltä, hypätessään taas ratsunsa selkään luostarikirkon ulkopuolella, mennäkseen sotapäällikkönsä kanssa tarkastamaan kiireellisiä hyökkäysvalmistuksia. "Minä en nähnyt häntä koko yönä, enkä myöskään äsken aamumessussa. Minä kysyn jo kolmannen kerran häntä. Hänen tapansa ei ole nukkua, silloin kun minä valvon ja rukoilen, vähiten silloin kun vaara on tarjolla."
"Minä en ole nähnyt häntä keskiyön jälkeen", sanoi kreivi Henrik, koettaen salata levottomuuttaan. "Tuon meritornin luona sattuneen seikkailun jälkeen minä näin hänet viimeksi vartiotulen luona", lisäsi kreivi naurahtaen. "Yö oli kaunis, kaikki oli täällä hiljaista ja rauhallista, hänellä taisi olla mielessä rakkausasiat tai muut unelmat. Hän astui meritornille päin, ja kielsi minun seuraamasta itseään; hän pyysi, etten odottaisi häntä takaisin ennen puoltapäivää."