"Omituista!" sanoi kuningas. "Åke kevytmielisellä rakkausseikkailulla? Ja tähän aikaan! Se on mahdotonta. Hm! Mihin joutui urkkija, jonka te vangitsitte? Onko hän tunnustanut?"
"Hän on kadonnut, herra kuningas. Se on ihmeellinen ja aivan käsittämätön asia. Minä kävin itse meritornissa pari tuntia keskiyön jälkeen. Sotilas oli kuollut; mutta hänen murhaajansa oli paholainen vienyt — vannottiin siellä kalliisti. Hän oli maannut köytettynä hukkuneiden ruumistuvassa, hänen oli mahdoton päästä sieltä ulos. Keskiyön aikana hän oli huutanut ja kirkunut paholaisen ottavan hänet kiinni. Ei kukaan ollut uskaltanut mennä sinne hänen luokseen, ja minun tullessani ei siellä ollut ryöväriä eikä drotsia."
"Mitä? Drotsia!" keskeytti kuningas hänet. "Mitä se seikkailu Åkeen kuuluu? Eihän hän minun tietääkseni maannut ruumistuvassa murhaajan kanssa?"
"Niin, sehän on totta, teidän armonne", vastasi kreivi Henrik rykien. "Huomaanpa puhuneeni hiukan unenpöpperössä. Se johtui yönvalvomisesta."
"Sitä valppaampia saamme tänään olla, herra kreivi, erittäinkin nyt, kun Åke on poissa", vastasi kuningas ja ratsasti nopeasti meritornia kohti. "Tahdonpa saada selville mitä perää heidän paholais-puheessaan on."
Kreivi Henrik saattoi kuninkaan meritornille. Huhu vangitun murhaajan katoamisesta oli koonnut tänne joukon uteliaita ihmisiä, jotka tekivät ristinmerkin tuon hirvittävän uutisen kuultuaan, ja kertoivat sen edelleen mitä kauhistuttavimmilla lisäyksillä varustettuna. Kaikki väistyivät kunnioittavasti kuninkaan tieltä, ja hän kuuli nyt ihmeekseen vartijan kertovan saman seikkailun, mutta sillä levottomuutta herättävällä lisäkkeellä, että drotsi oli keskiyön aikaan mennyt yksin raivoavan murhaajan luo ruumishuoneeseen ja myöskin sieltä jäljettömiin hävinnyt. Mielipiteet tästä olivat kuitenkin hyvin eroavat, sillä muutamat väittivät, ettei drotsi itse, vaan paholainen drotsin muodossa, oli mennyt kuolevan murhaajan luo häntä hakemaan.
"Loruja, lapset!" sanoi kuningas. "Viekää minut tuohon kirottuun ruumishuoneeseen! Tässä piilee jokin salaisuus!" Hän astui nyt nopeasti hämärään kivitupaan ja katseli ympärilleen hyvin jännittyneenä. Koko huoneessa ei ollut muuta kalustoa kuin hukkuneitten ruumislavitsa, joka oli veren tahraama, ja jolla riippui muutamia mädänneitä nuoran pätkiä. Korkealla muurissa olevasta ristikkoaukosta, minkä läpi tuskin varpunen mahtui lentämään, tunkeutui heikko valonsäde, valaisten eräässä nurkassa olevan ritarillisen töyhtöhatun. "Mitä minä näen?" huudahti kuningas hämmästyneenä. "Drotsin töyhtöhattu. — Siis murhattu, ryöstetty. Suuri Jumala! Ja katsokaa, tuolla on hänen viheriä vaippansa. Ryöväri olisi kuitenkin ottanut saaliin mukaansa. Olihan vangittu murhaaja vaarallisesti haavoitettu?"
"Kuolettavasti, armollinen herra, ainakin välskärin käsityksen mukaan", vastasi vanha harmaaveljes-munkki, joka parin uteliaan porvarin ja muutaman sotamiehen kanssa oli tunkeutunut kuninkaan jälestä torniin. "Niin totisesti!" alkoi harras fransiskaani hurskaalla saarnaäänellä. "Pahuudella on loppunsa. Tästä me nyt näemme miten jumalattomat rangaistaan: tämän veri ei huuda taivaisiin niinkuin viattoman Aabelin, vaan se huutaa maan paatuneille syntisille, ja helvetin tiellä kulkeville että kauhulla näkisivät kadotuksen tien, minun hartaat kuulijani! Tämän ajallisen, kuoleman voivat ihmiset joskus pyhän Cosmin ja pyhän Damianin avulla viivyttää lääkärien ja apteekarien kautta, mutta ei ikinä ijankaikkista kuolemaa: Kun aika on käsissä, niin katsokaa, silloin saapuu se, jonka velkakirja on, ja hakee omansa, henkilöön katsomatta. Tämä merkki on annettu nyt varoitukseksi ja peloitukseksi monelle meidän jumalattomana aikanamme. Sancta Maria, ora pro nobis! —" [Pyhä Neitsyt, rukoile puolestamme!]
"Sinäkö siis täällä tyrkyttelet kansaan mokomaakin taikauskoa, munkki!" keskeytti kuningas hänet kärsimättömänä ja kiivaasti. "Uskotko sinä todellakin paholaisen vieneen tuon murhaajan, ja lisäksi sekä hänen ruumiinsa että sielunsa."
"Pyhä Franciskus varjelkoon minut sitä epäilemästä!" vastasi munkki tehden ristinmerkin. "Se joka voi viedä jumalattoman sielun, voi yhtähyvin tuhota hänen syntisen ruumiinsa. Katsokaa, hän on jättänyt vain nämä veripisarat valtansa, merkiksi, joka on hänelle annettu, ja — vastoin hänen tahtoaan — vanhurskaan tuomarin kunniaksi. Silloin kun silmiemme edessä on näin selvä totuus, on sokeutta ja kerettiläistä röyhkeyttä enää sitä epäillä."