"Se veri, joka täällä tulee vuotamaan, langetkoon junkkarin päälle", kuului taas linnanpäällikön ääni. "Hän vastatkoon kaikesta, sekä tässä että tulevaisessa maailmassa. Me olemme vain kuoleman välikappaleita hänen kädessään. Elä kysele, elä ajattele! Vaikene ja tottele, tai sinä olet valapattoinen ja ijankaikkiseen kadotukseen tuomittu."
Åke seisoi kuin kivettyneenä kauhusta. Muutamista yksityisistä sanoista, jotka hän vielä kuuli alhaalta, selvisi hänelle koko hirvittävä laitos. Itse ankaran linnanherran ääni tuntui hänestä vapisevan tuota kammottavaa käskyä antaessa.
Tuossa salatussa kuilussa parvekesillan alla vallitsi taas hiljaisuus, mutta linnanportin luona yltyi taistelunhälinä kaikkia muita ääniä voimakkaammaksi. Korkea liekki leimahti ilmaan portin takaa kohoavasta savupatsaasta. Kuului kauhun huutoja palavasta porttitornista, mistä puolustajien täytyi paeta, etteivät palaisi sinne. Ulkopuolelta kajahtivat ryntäävien voitonhuudot, ja rautaketjujen ratina, ja ontto, helisevä ääni ilmaisi etumuurin ja portin välillä olevan ristikkoaitauksen tulleen revityksi paikoiltaan. Sitä seurasi vieläkin voimakkaampi jyske; palava portti oli murrettu auki.
Sanomaton tuska valtasi kuuntelevan vangin. Melkein katsomatta mitä uskalsi, kiipesi Åke rikkoutuneen vankilaikkunan läpi ja hinautui olkaliinansa avulla niin pitkältä alas torninkuvetta, että sai jalansijan muurista ulkonevalle penkereelle. Mutta juuri kun hän oli onnellisesti päässyt sinne irtaantui taas osa torninmuuria, sekä se ristikon kanki, mihin olkaliina oli sidottu, pudoten hänen päänsä ylitse ja kolahtaen parvekekäytävän hautakaidetta vasten, mihin olkaliina jäi riippumaan. Itse hän kadotti tasapainon ja luiskahti, mutta hän tarttui samassa vaistomaisesti ulkonevaan muurinlaitaan kiinni, missä hän äsken oli seisonut, jääden siihen riippumaan kunnes hänen onnistui saada toinen jalkansa parvekesalinoven sadekaton päälle. Hän seisoi siis aivan parvekesillan yläpuolella, kuitenkin niin etäällä siitä, että hän varmasti taittaisi käsivartensa ja jalkansa jos putoaisi. Sen mukaan minkä hän äsken oli saanut selville, oli linnankellarikaivon salaluukku aivan hänen jalkojensa alla, ja ensimäinen sille astuttu askel pudottaisi sen ja avaisi alta syvän ja varman haudan. Kovin kauan hän ei jaksaisi kestää tätä melkein riippuvaa asentoa. Yleisessä hälinässä ei kukaan huomannut häntä. Nyt hän kuuli porttia murrettaissa syntyneen kovan jyskeen sekä voitonhuudon: "Linna on voitettu! Eläköön Eerik kuningas!" Kuningas ratsasti jo voittoisana linnanpihalle loimuavan portin läpi. Åke ei voinut kääntää päätään pihaan päin tasapainoaan kadottamatta; mutta pian hän kuuli kuninkaan ja kreivi Henrikin äänet aivan altaan. "Olkaa varuillanne, herra kuningas! Täällä on salaluukku", huusi hän voimiensa takaa; mutta hänen äänensä oli liian heikko. Hän oli uupunut hirvittävästä rasituksesta, eikä kukaan näkynyt kuulevan häntä yleisessä asehelinässä ja voitonhuutojen raikuessa, niiltä jotka seisoivat lähinnä parvekesiltaa peitti hänet sitäpaitsi ulkoneva torninpenger. "Hyvästi, ihana Margareta! Hyvästi rakkaus ja elämä!" vaikeroi hän. "Minun täytyy alas." Hän tunsi putoamisellaan ja kuolemallaan kuitenkin voivansa pelastaa kuninkaan hengen. "Eläköön kuninkaani!" huusi hän ja irroitti muurin reunasta kätensä. Hän näytti putoavan hirvittävään kuiluun; mutta hän ei tiennyt enää mitä hänelle tapahtui.
"Åke — Åken ääni!" huusi kuningas, joka taistelusta ja voitosta tulistuneena seisoi ritari joukkonsa etunenässä korkeiden puurappusten alapäässä. Hän oli kuullut Åken äänen, mutta ei tiennyt mistä; muutamat etempänä seisovista sotilaista olivat nähneet hänen putoavan parvekesalin sadekatolta parvekesillalle; mutta yleisessä hälinässä ei kukaan kuullut heidän hämmästyshuudahduksiaan. Kuningas asetti jalkansa puurappusten ensimäiselle porrasaskeleelle.
"Takaisin kuninkaani! Meidät on petetty!" huusi nyt äkkiä kreivi Henrik. "Tuolla riippuu drotsin olkaliina! Täällä on varmasti jossakin salahauta."
Pitkä, punainen olkaliina riippui aivan heidän päänsä yläpuolelta, parvekkeen rautakaiteesta.
"Taivaan Jumala! Minun uskollinen Åkeni! Minä kuulin hänen vaikeroivan tuolla ylhäällä", huusi kuningas kiihkeästi, ja varoituksista huolimatta hän kiirehti ylös portaita. Mutta kreivi Henrik juoksi hänen jälestään ja tarttui häntä käsivarteen ennenkuin hän oli ehtinyt ylimmälle portaalle. He pysähtyivät molemmat kuin salaman iskeminä, ja näkivät kauhusta huudahtaen onnettoman drotsin makaavan kuolonkalpeana ja verisenä parvekesillalla.
"Kuollut, kuollut!" huusi kuningas, aikoen kiirehtiä hänen luokseen; mutta kreivi Henrik sai hänet vielä pidätetyksi, ja astui itse ensin huojuvalle ilmasillalle. Silloin Åke avasi silmänsä ja näki kuninkaan; suureksi ihmeekseen hän huomasi makaavansa salaluukun kannella. "Pois haudasta, minun kuninkaani!" huudahti hän heikolla äänellä ja vieritti itsensä kuninkaan jalkoihin, missä hän syleili hänen polviaan. "Åke, suuri Jumala, mitä tämä merkitsee!" huudahti kuningas ja nosti hänet syliinsä. Samassa avattiin parvekesalin ovet, ja aseetonna, lumivalkea pää paljastettuna, astui kookas, rautapukuinen herra parvekkeen yli, jääden seisomaan parvekesillan yläpäähän. "Te seisotte haudan partaalla, kuningas Eerik!" lausui hän oudosti kajahtavalla äänellä. "Minä olin sen teille valmistanut, mutta korkeampi sallimus on toisin määrännyt. Nyt auvetkoon hauta ja nielköön minut teidän silmäinne edessä." Sen sanottuaan hän polkasi voimiensa takaa jalkojensa alla olevaan huojuvaan ja narisevaan salaluukkuun. "Miksi viivyttelet, roisto!" huusi hän jyrisevällä äänellä. "Poista salpa! Vedä lujasti!"
"En voi! Laupiaan Jumalan nimessä!" kaikui rukoileva ääni linnankellarista syvältä hänen altaan. "Minä en voi — ennemmin olen valapattoinen ja ijankaikkisesti kadotettu."