"Mitä tämä merkitsee?" kysyi kuningas hyvin ihmeissään — "Onko mies mieletön? Kuka hän on?"
"Linnanpäällikkö, herra kuningas!" vastasi kreivi Henrik, joka seisoi paljastettu miekka kädessä hänen edessään, toinen jalka salaluukulla.
"Sitokaa mieletön!" sanoi kuningas lähimmille ritareilleen ja kääntämättä katsettaan Åken kalpeilta kasvoilta hän kantoi hänet itse käsivarsillaan kreivi Henrikin avulla huojuvan salaluukun ja parvekkeen yli suureen parvekesaliin. Vasta sitten kun kreivi Henrik oli nähnyt kuninkaan ja drotsin olevan turvassa, kiirehti hän takaisin meluavan sotajoukon luo asettaakseen vartijat kaikille käytäville, ja estääkseen mahdolliset levottomuudet varusväeltä aseita riisuttaessa.
Sitten vasta kun kuningas näki Åken virkoavan henkiin ja huomasi etteivät hänen jäsenensä olleet vioittuneet, osui hänen katseensa pelästyneisiin ritareihin, jotka seisoivat hänen ympärillään ja olivat auttaneet häntä drotsin hoidossa. Parvekesalin ovella seisoi kookas linnanpäällikkö, käsivarret selän taakse sidottuina, kahden henkivartijan välissä. Hän tuijotti ääneti ja kalpeana eteensä, kuin marmoripatsas. "Joka saisi kuolla tuonlaisen herran edestä!" mutisi hän syvällä, tuskin kuuluvalla äänellä, ja kyynel vieri pitkin hänen ryppyistä poskeaan.
Kreivi Henrik palasi kiireisesti parvekesaliin. "Herra kuningas!" sanoi hän kuuluvasti. "Rajakreivi on portin ulkopuolella; junkkari on hänen mukanaan. He pyytävät ettei teidän armonne langettaisi ankaraa tuomiotaan, ennenkuin olette kuullut mitä herra junkkarilla on sanottavaa puolustuksekseen."
"Tulkoon hän heti tänne!" käski kuningas, ja hänen kasvojensa ankaruuteen oli sekaantunut syvän tuskan ilme. "Tuomion hetki on lyönyt", lisäsi hän, "mutta minä en tuomitse ketään kuulematta hänen puolustustaan."
Kreivi Henrik kumarsi ääneti ja poistui. Suuressa salissa vallitsi kuolonhiljaisuus. Drotsi Åke lepäsi kalpeana ja verisenä penkillä, pää kuninkaan sylissä, eikä näyttänyt vielä täydellisesti toipuneen tuon huumaavan putoamisen jälkeen. Hänen ohimoitaan oli hierottu viinillä. Kuninkaan käskystä hänet kannettiin naistupaan, missä hän saisi levon ja tarpeellisen hoidon. Ennenkuin hänet kannettiin pois, puristi kuningas hänen voimatonta kättään ja katseli häntä kauan surumielisen lempeästi. Åke tuijotti jäykästi ja tuskallisesti kuninkaaseen: "Muistakaa, että olette veljenne tuomari!" kuiskasi hän heikolla äänellä. Hän aikoi sanoa vielä jotakin, mutta kuningas viittasi hänen vaikenemaan, ja kääntyessään pois hän pyyhkäsi nopeasti kädellään korkeaa, polttavaa otsaansa.
Taas vallitsi syvä hiljaisuus hänen ympärillään. Kuninkaan ritarit olivat juhlallisen vakavina asettuneet kahteen riviin hänen viereensä. Heillä oli vielä kaikilla paljastetut miekat kädessä, ja molemmat henkivartijat seisoivat pitkät keihäät olalla ovella molemmin puolin synkkää linnanpäällikköä, joka seisoi siinä kuin jähmettynyt ruumis. Nyt kuului askeleita ontolta parvekesillalta, jonka ylin, petollinen astinlauta salaluukkuineen oli jo naulattu kiinni. Kreivi Henrik jäi seisomaan ulkopuolelle ja avasi kylmästi kumartaen oven prinssi Kristofferille, ja rajakreiville, sekä heidän ritarilliselle seurueelleen. Rajakreivin tavallisesta iloisuudesta ja kevytmielisyydestä ei näkynyt jälkeäkään; hän näytti hyvin rasittuneelta ja kasvoilla oli jännitetyn, levoton ilme. Kun ylpeä junkkari Kristoffer otti töyhtökoristeisen hatun mustilta hiuksiltaan, jotka hurjassa epäjärjestyksessä liehuivat hänen hartioillaan, ja astui kuninkaallisen; veljensä eteen, näytti hänen jalkansa horjuvan, kuitenkin oli hänen pitkänomaisilla, karkeamuotoisilla kasvoillaan kylmä ja teeskennelty hymy. "Minun suurvaltaisin herra veljeni on tullut omituisella tavalla vieraakseni", sanoi hän katkeralla äänellä, tehden jäykän, kaavamaisen kumarruksen. "Minä valitan, etten ole saanut ennakolta tietoa teidän armollisesta käynnistänne, voidakseni vastaanottaa ylhäisen läänitysherrani sopivalla tavalla ja estää väkeni typeryydet ja väkivallanteot, joista täällä näen jälkiä."
"Ennakolta ilmoittamattakin ovat minun miesteni ja palvelijaini linnat olleet avoinna sekä minulle, että minun lähettiläilleni", vastasi kuningas ankaralla ja kiivaalla äänellä. "Täällä minua kohdannut uppiniskaisuus on majesteettirikos. Minua on kieltäydytty tottelemasta. On uskallettu röyhkeästi sulkea minulta linnan portti minun omassa maassani. Missä semmoista tapahtuu, siellä ovat tilukset ja läänitykset menetetyt, olkoon syyllinen kuka hyvänsä! — Vielä sen lisäksi, niinkuin nyt huomaan, on salaisesti ja rikoksellisesti, uhattu minun henkeäni; se on Juudaksen työtä ja siitä teosta… seuraa kuolemanrangaistus. Se surettaa minun sisintä sieluani", jatkoi hän liikutuksesta väräjävällä äänellä, luoden epäilevän katseen prinssin synkkiin kasvoin, "minun on katkeran kovaa ajatella, että oma veljeni voisi olla osallinen näin kamaliin rikoksiin. Siltä se kuitenkin näyttää inhimillisillä silmillä katsottuna. Mutta, jos te voitte puhdistautua näistä syytöksistä, junkkari Kristoffer, Tanskan prinssi, niin puhukaa, ja vierittäkää yhdellä ainoalla sanalla pois raskain kivi, mikä milloinkaan on painanut sydäntäni! Oletteko syyllinen, tai ei?"
"En, kuka minua syyttää?" huudahti junkkari Kristoffer kiivaasti ja ylpeästi. "Kuka uskaltaa syyttää minua uppiniskaisuudesta ja majesteettirikoksesta? Missä on minun syyttäjäni? Missä on minun päällikköni? Hän vastatkoon siitä mikä täällä on, tapahtunut, — missä hän on?"