"Täällä!" kaikui voimakkaasti outo ääni parvekesalin ovelta hänen takaansa. Prinssi näytti luhistuvan kokoon sen kuullessaan, mutta hän kääntyi äkkiä ja loi vanhaan linnanpäällikköön hurjan ja uhkaavan katseen.
"Musertakaa minut, jos haluatte, herra junkkari", jatkoi linnanpäällikkö, "minä olen valmis kuolemaan. Minun elämäni on teidän, mutta ei kunniani. Tässä seisoo teidän vanha, uskollinen päällikkönne, ainoa, joka oli teille uskollinen täällä linnassa; senvuoksi minä seison täällä sidottuna kuin pahantekijä. Mutta minä vannon suuren Jumalan nimeen, kuninkaan ja Tanskan ritariston läsnäollessa, täyttäneeni vain velvollisuuteni: Minä olen täyttänyt sen herran käskyt, jolle minä vannoin uskollisuuden ja kuuliaisuuden lupauksen. Ei kukaan voi palvella kahta herraa. Kukin tekee siitä tilin omalleen. Minulla on omani; minkä hän käski, siitä vastatkoon hän itse!"
"Hourailetko, mies!" huusi prinssi, vaahdoten vihasta. "Olenko minä käskenyt sinun sulkea linnani muilta kuin vihollisiltani?"
"Oikein, herra junkkari! Teidän vihollisiltanne", toisti linnanpäällikkö —, "olkoot he suuria tai pieniä, kantakoot kypärää tai kruunua — niin kuului teidän ankara käskynne, ja vaikka te ette kuningasta maininnut, niin te kuitenkin tarkoititte häntä, niin totisesti kuin pyhä Yrjänä ja laupias Jumala minua auttakoot viimeisellä hetkelläni!"
"Valhettelija! Kunniansolvaisija! Typerä, röyhkeä kapinoitsija ja majesteettirikoksentekijä!" huudahti prinssi raivostuneena ja astui uhkaavana sidottua linnanpäällikköä kohti. "Uskallatko sinä noin väärentää minun käskyjäni? — Haa, nyt minä sen näen: nyt selviävät minulle sinun aikeesi, petturi! Sinä tahdoit rakentaa eripuraisuutta minun ja kuninkaallisen veljeni välille, sinä tahdoit herättää kapinan ja kansalaissodan maahan — sinä olit Stig-marskin ystävä — sinä olet lainsuojattomien kuninkaanmurhaajien salainen liittolainen."
Kuningas säpsähti ja loi vankiin terävän katseen. Ylpeä linnanpäällikkö näytti kadottaneen varmuutensa; hän tuijotti junkkariin, silmissä omituisen jäykkä ilme, mutta ei saanut sanaakaan sanotuksi.
"Katsokaa, herra kuningas! Petturin täytyy vaieta", jatkoi junkkari ja kääntyi taas vankiin ylpeän uhkaavin katsein. "Kurja, voitko kieltää petturin veren virtaavan suonissasi! Voitko kieltää olevasi lainsuojattomien ystävä?"
"Syntyperästäni minä olen ylpeä", alkoi nyt linnanpäällikkö puhua, voitettuaan entisen rauhallisuutensa. "Enkä minä myöskään kiellä onnettomia ystäviäni, vaikka he olisivatkin lainsuojattomiksi tuomittuja tässä maailmassa. Mutta ylenkatsoen minä julistan sen syytöksen vääräksi, jonka te siihen perustatte."
"Viekää hänet kuolemaan tuomittujen torniin, miehet!" huusi junkkari nopeasti ja ylpeällä valtiasäänellä. "Hän on minun laillinen alamaiseni. — Maalain mukaan minä olen hänen herransa ja tuomarinsa. Se rikos, minkä hän tahtoo vyöryttää herransa niskoille, on totisesti musertava hänen oman päänsä."
Muutamat prinssin seurueeseen kuuluvat ritarit lähestyivät linnanpäällikköä viedäkseen hänet pois; mutta he viivyttelivät ja loivat kysyvän ja aran katseen kuninkaaseen.