"Te olette oikeassa, kreivi!" huudahti Kristoffer äkkiä ja loi rohkean katseen ympärilleen saliin. "En tahdo toki unhottaa olevani isäntä täällä, vaikka minun arvoisat ystäväni ovatkin yllättäneet minut hiukan päistikkaa ja tuoneet portin pihalle tullessaan." Sen sanottuaan hän avasi ritarisalin oven ja pyysi kuninkaan astumaan sisään; itse hän seurasi jälestä rajakreivin, kreivi Henrikin ja lukuisan ritarijoukon kanssa.
Kuningas oli hiljainen ja ajatuksiin vaipunut. Hän näytti väkipakolla hillitsevän itseään, ettei ilmaisisi minkäänlaista epäluuloa veljeensä. Rajakreivi Valdemar ponnisteli silminnähtävästi ilahduttaakseen kuningasta ja tasoittaakseen veljien välisen kireän suhteen. Riita oli vain näennäisesti sovittu, ja junkkari Kristoffer näytti huolellisesti välttävän kaikkia lähempiä selityksiä. Hän mainitsi kuitenkin sivumennen drotsin Holbekin linnan anastamisen, niinkuin se olisi ollut vain huhu, jonka hän oli kuullut, ja jonka hän arveli olleen erehdyksen drotsilta ja hänen kuninkaallisen veljensä väärinkäsityksen. Hän vältti sen vakavan vastauksen, joka oli valmiina kuninkaan huulilla, ja alkoi innokkaasti huolehtia vieraittensa kestitsemisestä. Pian avattiin suuren ruokasalin ovet, missä aina pöytä oli valmiiksi katettu junkkarille ja hänen metsästäjilleen, kun he usein odottamatta ja äkkiä saapuivat linnaan. Salin parvekkeelta kajahtivat jahtitorvien ja huilujen raikkaat sävelet, Kallundborgin linnassa missä äsken vain kuultiin sotaista haimaa, kajahtelivat nyt juhlivien ilakoivat äänet, ja pikarienkilistely.
Oli jo jotenkin myöhää ilta ennenkuin jouduttiin pöytään. Niinpian kuin junkkari oli saanut vieraansa kunkin paikalleen ja yleinen vilkas seurustelu oli alkanut poistui hän melkein huomaamatta puolen tunnin ajaksi. Hän palasi takaisin synkkänä ja kalpeana, mutta näytti sitten pöydässä viinin ääressä tulevan entistä puheliaammaksi. Kuninkaan kysymykseen mikä niin pitkäksi aikaa oli riistänyt vierailta hänen seuransa, vastasi hän lyhyesti: "Jonkinlainen kuulustelu herra veljeni. Minä en antanut tuomarien odottaa selitystäni. Kunnia-asiat on aina paras selvittää ja suorittaa ennen juomapöytään istumista."
Kuningas muuttui taas äänettömäksi ja miettiväiseksi. Mutta prinssi Kristoffer kallisteli ahkerasti pikariansa, ja rajakreivi Valdemar koetti monella iloisella leikkipuheella karkoittaa ne synkät ajatukset, jotka väkisinkin tahtoivat häiritä tätä enemmän pakosta kuin molemminpuolisesta halusta syntynyttä sovintojuhlaa.
Kuningas ei aikonut jäädä yöksi linnaan, missä hänet oli niin vihamielisesti vastaanotettu. Mutta kun ilta alkoi jo olla myöhäinen ja pimeä, oli hänen vaikea kieltää veljensä uudistettua kutsumusta, osoittamatta siten uudelleen epäluuloa, jonka hän toivoi saavansa kokonaan karkoitetuksi sielustaan. Kun junkkari vielä kerran iloisen näköisenä toisti pyyntönsä, ja tyhjensi viimeisen pikarinsa kuninkaan kanssa kauniin prinsessa Ingeborgin terveydeksi, toivoen pääsevänsä piakkoin heidän onnellisiin häihinsä, silisivät viimeisetkin poimut kuninkaan otsalta, ja viimeinen epäluulon jälki näytti hävinneen hänen jalosta sydämestään. Hän tarttui kiihkeästi veljensä käteen ja tyhjensi pikarinsa pohjaan. "Minä jään, Kristoffer!" sanoi hän hiljaa tuttavallisella äänellä. "Olkoon kaikki unohdettu ja välimme kuin entisinä aikoina, jolloin drotsi Hessel sovitti meidän pienet kinastelumme, ja äitimme liitti yhteen meidän kätemme." Kuningas näytti nyt olevan tyytyväinen. Kristoffer nauroi usein ääneen. Iloinen mieliala valtasi toisetkin.
Illallisen jälkeen istuutui kuningas veljensä kanssa lautapelin ääreen; mutta hän leikitteli vain pelinappuloilla ja lähetti kysymään uskollisen Åkensa vointia, odottaen turhaan Kristofferin lausuvan jonkun osanottavan ja tuttavallisemman sanan. Junkkari oli hyvin kohtelias ja huomaavainen, mutta tyhjänpäiväisellä keskustelulla hän näytti estävän kaiken vakavamman lähestymisen. Samassa astui oikeudenpalvelija heidän luokseen ja ojensi junkkari Kristofferille pergamenttilehden. Junkkari vaikeni äkkiä ja kalpeni. Oikeudenpalvelija poistui nopeasti.
"Mitä se oli, veljeni?" kysyi kuningas.
"Minun röyhkeän palvelijani kuolemantuomio maalain ja oikeuden mukaan, linnanoikeuden tutkimusten tuloksena"; vastasi junkkari häneen katsomatta. "Tahdotteko vahvistaa sen? Vain teidän määrättävänänne on hänen elämänsä tai kuolemansa."
"Lainsuojattomien ystävänä ja sukulaisena hän kyllä on viholliseni, mutta sinä itse tiedät missä määrin hän on syyllinen", vastasi kuningas ankaran totisena. "Sinulla on minun valtakirjani. Vahvista tuomio minun nimessäni tai armahda hänet! Mutta punnitse asia omantuntosi ja oikeuden mukaan! Vain kaikkitietävä Jumala tuntee sinun sisimmät ajatuksesi. Jos on vähimmänkin epäilyksiä siitä —"
"Ei, tässä ei ole minkäänlaisia epäilyksiä", huudahti junkkari kiivaasti, kasvot punakoina hehkuen ja hurja ilme katseessa. Hän nousi äkkiä pelipöydän äärestä ja poistui nopein askelin salista.