"Hyvää yötä, Åke!" sanoi kuningas puristaen mennessään drotsin kättä. "Minä tahdon pitää minkä lupasin", sanoi hän junkkarille. "Minä nukun täällä hänen läheisyydessään."
"Niinkuin käskette, kuninkaallinen herra veljeni!" vastasi junkkari kylmästi ja katkerasti hymyillen; ja he poistuivat sairashuoneesta.
Kreivi Henrik oli myöskin ojentanut Åkelle kätensä ja aikoi seurata kuningasta, mutta Åke pidätti hänet kiihkeänä. "Katsokaa, katsokaa!" kuiskasi hän. "Tuossa astuu murhattu kuningas Eerik junkkari Abelin kanssa. Olivathan hekin kerran veljiä! Ja kuuletteko! Tämän linnan alla kohisee voimakas virta. — Se on varmasti verinen Slie. Olkaa varuillanne! Valvokaa, ettei täällä onnettomuutta tapahdu!"
"Te uneksitte, drotsi Åke!" sanoi kreivi Henrik ja päästi drotsin kuumeisen käden. "Nukkukaa vain rauhassa, minä valvon." Sen sanottuaan hän kiirehti ulos kuninkaan ja junkkarin jälestä, heitettyään ensin silmäyksen ulos ikkunasta, ja hän näki salaisella kauhulla tuikkivien tähtien valossa linnanpihalle pystytetyn korkean mestauslavan. Hän vetäsi nopeasti uutimet ikkunan eteen ja poistui. Heti senjälkeen astui taas vanha sairaanhoitajatar itsekseen mutisten drotsin luo. Vanhalla vaimolla oli yllään tavallinen porvarisnaisen puku, ja silmänsä olivat painuneet syvälle päähän, ja kasvonsa olivat luisevat ja kuihtuneet, joten ne melkein muistuttivat pääkalloa. Siirrettyään lampun entiselle paikalleen, niin ettei se loistaisi sairaan kasvoihin, istuutui hän taas entiselle paikalleen drotsin vuoteen viereen, pidellen kädessään pyyhinliinaa ja rukousnauhaa. Pian oli kaikki hiljaista tässä osassa linnanrakennusta, missä vain ritarien makuuhuoneet sijaitsivat. Åke makasi kauan levottomana kuunnellen. Harvinaisen hiljaisena iltana osui kuitenkin hänen korvaansa etäisen harpunsoiton sävelet ja iloinen laulu.
"Mitä se oli!" kysyi hän äkkiä ja sai vaivoin päänsä kohotetuksi.
"Ritarisalissa juhlitaan, arvoisa herra. Niin tekevät", vastasi sairaanhoitajatar. "Meidän ankara herra junkkarimme on antanut tuoda soittajia ja ilveilijöitä kaupungista. Siellä ei nyt säästellä ei simaa eikä makeaa viiniä, sen tietää hyvä Jumala. Sanotaan hänen juovan sovittajaisia veljensä kuninkaan kanssa. Niin, niin", lisäsi hän. "Ylhäiset osaavat kyllä iloita, antavat sensijaan köyhien surra, hm, hm, kun he joskus kinastelevat, saavat siitä vain vähävaraiset kärsiä. Minun autuas miesvainajani tuomittiin kuolemaan suuressa Stig-marskin ottelussa. Niin, niin, miehet, niin hänen kävi. Katsokaas, hän oli vain halpa sotilas, eikä hänellä ollut ritari- ja ruhtinaskunniaa, millä olisi voinut valehdella itsensä vapaaksi niinkuin korkeasukuinen junkkari. Niin, niin, miehet, sitä ei hänellä ollut, se olikin hänen onnettomuutensa. Tuolla tornissa istuu nyt meidän vanha linnanpäällikkömme. Hm, hm! Tuskinpa hän enää näkee aurinkoa tai kuuta! Sanovat että hänet teloitetaan tänä yönä. Niin, niin, ja eilen hän vielä oli herrana tässä linnassa. Niin, niin miehet, herrana hän oli. Mutta niin käy tässä maailmassa. Niin, niin."
"Teloitetaan?" toisti Åke. "Jumala hänen sieluaan armahtakoon. Kuningas on ankara ja kiivas. — Haa! Mutta tiesikö hän —"
"Hän tietää varmasti sen minkä me kaikki tiedämme, että hänen korkeasukuinen veljensä on vannonut väärin", huokasi vanhus. "Mutta mitä välittävät mahtavat köyhistä, silloin kun voivat oman nahkansa pelastaa! Laki tekee tehtävänsä, niin, niin miehet, niin tekee. Ainakin yhden pään täytyy pudota tällaisen melun ja mellakan jälkeen; mutta junkkarin päähän asti ei lain käsi ulotu. Mitä hyötyä olisi ylhäisillä herroilla palvelijoistaan, jos he eivät voisi pestä itseään puhtaaksi heidän veressään, sanoi minun autuas miesvainajani, ennenkuin hänet mestattiin —, niin, niin, miehet, niin sanoi tuo autuas sielu. Mutta koettakaa nyt nukkua, arvoisa, nuori herra, se olisi teille paras. Minä taidan puhella liian paljon, sanovat sen olevan minun perisyntini. Mutta niin se nyt on, yksi puhuu liikaa, toinen liian vähän. Jos ei puhelemista olisi, niin eipä silloin kukaan puhuisi itseään paholaisen pussiin, eikä ylhäiset veijarit puhumalla vapautuisi mestauslavalta."
"Minä tahdon puhua kuninkaan kanssa", sanoi Åke kiivaasti ja aikoi turhaan nousta. Mutta hänellä ei ollut voimia, ja hän kaatui tiedottomana takaisin vuoteelle. Vanha vaimo luuli hänen nukkuvan, ja pian näytti hän todellakin vaipuneen jonkinlaiseen uneen. Lamppu kädessä katseli sairaanhoitajatar häntä jonkun aikaa, nyökäytti pari kertaa, ja jatkoi puhelemistaan itsekseen. "Hm, hm! Hänellä on totisesti rehelliset kasvot, sieluni kautta, niin onkin", mutisi hän. "Mutta kuka on rehellinen tässä syntisessä maailmassa. Hän kuuluu kuitenkin mahtaviin, hm, hm, ja ylhäiseen herrasväkeen ei ole luottamista, ei miehet, ei kannata heihin uskoa. Hän tahtoo puhua kuninkaan kanssa, niin, saadaanpas nähdä! Kun on köyhän paholaisen hengen pelastus kysymyksessä, kun olisi kerrottava kuninkaalle, että hänen veljensä on petturi ja roisto, silloin tällainen hieno hoviherra pyörtyy ja vaipuu uneen, kunnes se on liian myöhäistä. Herätkää, herra, herätkää!" Hän puisteli drotsia turhaan. "No, totisesti, luulenpa hänen nukkuneen kuolonuneen. No niin, silloin on hänelle suotava anteeksi. Eipä hänessä tämänpäiväisten keikahdustensa jälkeen pitäisi olla paljoakaan eloa. Luulenpa hänen vähän hengittävän; varmasti hän vielä elää. Nuoruus on voimakas, ehkä luonto auttaa itsensä. — Kuulkaa, nyt he saattavat kuninkaan vuoteeseen", jatkoi hän kuunnellen, "tässähän hänen piti nukkua aivan vieressä. Hm hm! Tämä drotsi oli hänen rakkain henkipalvelijansa. No niin, Jumalan käsi kuningasta suojelkoon, — hän tarkoittaa kuitenkin meidän parastamme —, niin miehet, sen hän tekee. — Niin niin, vaikka hän joskus tuomitseekin jonkun pakolaisen hengiltä. Mutta se on hänen tehtävänsä, senvuoksi hän onkin kuningas. Hän valvoo kuitenkin lakia ja oikeutta, — eikä hän muuten pidä eroa rikkaan eikä köyhän välillä. Olisihan hänen ollut vaikea tuomita oma veljensä kuolemaan, — niin miehet, se olisi sentään ollut liian kovaa. Ihminen hänkin vain on, ja kuka tässä matoisessa maailmassa on täysin hurskas? Hm, hm, mutta junkkari, — niin, niin, taivaan Isä meitä hänestä varjelkoon. Jos hänet kerran saamme kuninkaaksi, niin taitaapa täällä silloin alkaa toinen elämä, — niin, miehet, kyllä varmasti alkaa. Niin, niin!" Näin hän mutisi itsekseen nyökytellen lampun ääressä siksi kunnes nukkui suureen nojatuoliin.
Noin vähän jälkeen puoliyön heräsi Åke syvästä, virkistävästä unesta, joka näytti tehneen käänteen hänen sairaudessaan. Mutta hän näytti vielä olevan kuumeisessa jännityksessä; hän katseli ihmetellen ympärilleen eikä näkynyt tietävän missä oli. Lampun ääressä nukkuva kalpea sairaanhoitajatar näytti hänestä istuvalta ruumiilta. Hän nousi puoleksi ja tuijotti vanhukseen. Nyt hän huomasi kuolemankaltaisten kasvojen voimakkaasti värähtelevän, hampaaton suu liikkui, mutta ei ääntä kuulunut. Näytti siltä kuin olisi hän tahtonut puhua, mutta ei saanut sanaakaan sanotuksi. Drotsi oli näkevinään nyt sen minkä hän niin usein oli kuullut ja lukenut vanhoista saduista ja muinaisajan runoista: synkkä, holvikattoinen huone oli hänestä maanalainen jättiläisluola, ja vanha, äänettömästi puhuva nainen oli jättiläisvaimo, jonka kielelle oli asetettu runoja, millä hänet saataisiin ennustamaan. Hän koetti nousta, ja nyt se onnistui; hänen ruhjoutuneet jäsenensä olivat voimistuneet ja elpyneet. Hän kietoi valkoisen pumpulilakanan ympärilleen ja seisoi pian kuunnellen lattialla, katsellen vanhuksen kasvoja. "Kenen kanssa sinä puhelet, aave? Mitä sinä mutiset haudassasi?" kuiskasi Åke, ja vanhus liikutteli vieläkin voimakkaammin suutaan. "Murha! Murha!" sanoi vanhus vihdoinkin selvästi soperretuksi. "Kuulkaa, kuulkaa, nyt putosi hänen päänsä."