Kauhistuen kuuli Åke todellakin samassa silmänräpäyksessä kuin kirveeniskun äänen ikkunansa ulkopuolelta. Hän kiirehti sinne ja veti syrjään uutimen. Joukko tulisoihtuja valaisi linnanpihan takaosan. Hän näki kamalan näyn: sotilaita seisoi mestauslavan ympärillä ja ylinnä telineillä pyöveli verinen pää kädessä. Kylmä väristys puistatti Åkea; hän ei vielä tiennyt oliko hän unissaan vai valveilla. Hän seisoi kuin kiinnikasvaneena ja tuijotti sanatonna kamalaa näkyä. Nyt kuului hiljaista virrenveisuuta, ja hän näki joukon harmaaveljeksiä kantavan mestauslavan alta mustaa ruumiskirstua. Katselijoiden joukossa hän huomasi junkkari Kristofferin synkät kasvot, soihdun voimakkaasti valaisemina. Verinen pää putosi pyövelin kädestä, ja hän luuli nyt kauhistuen sen kuninkaan pääksi. Hän horjahti ja kaatoi pöydän lamppuineen. Vanha vaimo heräsi pelästyneenä ja huusi tuskasta. Käsittämättömän kauhun valtaamana ryntäsi Åke ulos ovesta pitkään, pimeään ritariluhtien käytävään. "Murhattu, — kuningas on murhattu!" kaikui kamalasti hänen sielunsa sisimmässä. Mutta ei sanaakaan kuulunut hänen huuliltaan; hän kulki kuin unissakävijä, tietämättä mihin meni. "Tässähän hänen piti nukkua — aivan minun vieressäni", ajatteli hän ja pysähtyi erään oven viereen käytävään. Hän ojensi jo kätensä sen avatakseen, mutta samassa hän näki valon ja kuuli askeleita pimeästä käytävästä. Ovi, jonka vieressä hän seisoi, oli kahden ulkonevan pilarin välissä. Hän astui toisen pilarin taakse ja suuntasi katseensa käytävässä näkyvään valoon. Se lähestyi hiljaa ja pysähtyi usein. Viimeinkin se tuli niin lähelle, että hän voi nähdä pitkän, mustaan kauhtanaan kietoutuneen miehisen henkilön sitä kantavan. Vain alempi osa miehestä oli valaistu, hänen käyntinsä oli horjuva ja epävarma, vaipan alta välähteli pitkä miekka. Olento tuli yhä lähemmäksi, mutta hiipivin, melkein äänettömin askelin, ja pysähtyi usein. Viimeinkin seisoi tuo kookas oho aivan sen pilarin luona, jonka taakse Åke oli piiloutunut; täällä hän taas pysähtyi. Nyt kohotettiin kynttilä, vaippaan kietoutunut mies tarkasteli joka taholle, ja kynttilän valo lankesi hurjille, hehkuville kasvoille — ne olivat junkkari Kristofferin.
"Haa, veljenmurhaaja, kuninkaanmurhaaja!" huusi Åke raivostuneena ja hyökkäsi häntä kohti.
Kamalasti huudahtaen pudotti junkkari kynttilän ja hypähti taapäin. "Murhaaja! Apua! Mielipuoli!" huusi hän paljastaen miekkansa.
Tämän melun aikana avautui pilarien välissä oleva ovi, ja kreivi Henrik astui ulos kynttilä kädessä. "Mitä on tapahtunut?" kysyi hän kiihkeästi, mutta hiljaa. "Kuka uskaltaa herättää kuninkaan?"
"Kuningas! Kuningas!" huudahti Åke riemuissaan. "Hän elää! Herralle kiitos! Se olikin siis vain kamala uni! Mutta näinhän minä junkkarin täällä?"
"Kyllä, varmasti sinä näit hänet, mieletön ihminen!" huusi junkkari ja pisti miekan tuppeen. "Jos te ette olisi tullut tänne ulos, kreivi Henrik, niin minä olisin nutistanut tuon hullun tuohon paikkaan. Kun minä hiivin tästä ohi hiljaa makuuhuoneeseeni, etten häiritsisi kuningasta, hyökkää hän minun kimppuuni kuin mielipuoli. Jos oikein näen, niin kulkee täällä ritarillinen drotsi Åke unissaan, tai leikittelee hän kummitusta. Luulisipa melkein linnani muuttuneen hulluinhuoneeksi."
"Omituinen seikkailu, teidän ylhäisyytenne", sanoi kreivi Henrik ja loi terävän katseen hänen kalpeisiin kasvoihinsa. "Te tiedätte meidän hyvän drotsimme olevan sairaan ja näkevän pahoja kuumeunia", lisäsi hän keveällä hovimiesäänellä, "ja lienee hän unissaan luullut teidät murhaajaksi. Mutta te saatte suoda sen hänelle anteeksi — hänen uskollinen kiintymyksensä teidän kuninkaalliseen veljeenne on yksin siihen syynä."
"Te tulette teloituspaikalta, ylhäinen herra", sanoi Åke nyt täydellisesti tointuneena. "Se onneton oli varmaankin teidän linnanpäällikkönne, joka oli niin väärin ymmärtänyt teidän tahtonne ja käskynne."
"Oikein", vastasi prinssi. "Se röyhkeä mielipuoli on saanut ansaitun palkkansa. Mutta minä näen hulluuden tarttuneen täällä muihinkin."
"Teidän mielikuvituksenne lienee liiaksi kiihtynyt, armollinen herra", jatkoi Åke, "koska voitte niin kovin pelästyä minun uniani. Minä pyydän teidän kuitenkin armollisimmin suomaan anteeksi, että minä juuri pysähdyin tämän oven eteen. Se oli ehkä kuitenkin onnellinen sattuma: te olisitte helposti voinut erehtyä omastanne ja kuninkaan makuuhuoneesta."