"Menkää maata, hullu ihminen", vastasi junkkari synkkänä ja äreästi, käsi miekan kahvalla. "Minä luulen teidän vielä uneksivan, eipä olisi vahingoksi vaikka herättäisin teidät hyvällä miekallani. Jos haluaa yörauhaa, olisi teidänlaisenne haaveilija ja uniennäkijä sidottava ja sulettava telkeitten taakse." Tämän sanottuaan hän otti nopeasti kynttilänsä, jonka kreivi Henrik oli nostanut lattialta ja sytyttänyt, ja poistui kiireesti seuraavasta ovesta omaan makuuhuoneeseensa.
"Minulla on hirvittävä epäluulo", kuiskasi Åke kreivi Henrikille. "Mutta minä olin sairas ja kiihoittunut, Minä olen voinut erehtyä, on liian kauheaa sitä uskoa. Elkää antako sen häiritä kuninkaan rauhaa!"
"En minäkään tahtoisi uskoa epäluulojenne tosiksi", sanoi kreivi. "Mutta katsoen siihen mitä täällä on tapahtunut, on melkein kaikki mahdollista. — Tulkaa, olkaamme täällä yhdessä tämä yö."
Senjälkeen he poistuivat molemmat pilarien välissä olevasta ovesta, ja pian vallitsi syvä hiljaisuus linnassa.
Aikaisin seuraavana aamuna ratsasti kuningas joukkoineen ulos Kallundborgin linnan poltetusta ja rikkirevitystä torniportista. Kreivi Henrik, rajakreivi Waldemar ja junkkari Kristoffer saattoivat häntä ratsain, sekä viisikymmentä ritaria ja lukuisa joukko sotilaita. Drotsi Åke seurasi heitä etempää paarissa, joka oli asetettu kahden hevosen vähin. Hän ei ollut vielä suinkaan toipunut vaarallisen täräyksen seurauksista, mutta hän ei kuitenkaan suostunut jäämään linnaan.
Kuningas ja hänen veljensä ratsastivat ääneti kaupungin läpi vähän matkaa seurueensa edellä.
"Kyllä sinä olet tahtonut viedä minulta viimeisenkin halun tulla useimmin vierailemaan luoksesi Kallundborgiin, herra veli", sanoi kuningas synkkänä ja alakuloisena, heidän ratsastaessaan hitaasti ylös mäkeä pyhän Yrjänän luostarin luona, missä he kääntyivät katsomaan kaupunkia ja linnaa. "Olenpa tainnut pidellä hiukan kovakouraisesti sinun kaunista torniporttiasi, ja jonkun sinelmän ja verisen otsan lienen myöskin jättänyt jälkeeni, mutta ei ollut kaunis sekään näky, minkä sinä valmistit minulle tänään aamurukouksessani."
"Hm, teloitettu rikoksellinen", mutisi Kristoffer. "Onko hänen päänsä tervehtinyt teitä tänä aamuna teilauspuilta? Se ei ollut minun syyni — tuo vastenmielinen näky ei ollut aijottu teidän nähtäväksenne, sillä te valitsitte itse makuuhuoneenne ja sen ruman näköalan. Tottapuhuen, herra veljeni", lisäsi hän moittivalla äänellä, "se näky näyttää minun mielestäni olevan teille tarpeellinen, että viimeinenkin epäilys haihtuisi mielestänne."
"Se sana näkyy huonosti kaikuvan sinun korvissasi?" vastasi kuningas. "Etkö sinä ymmärrä minua? Tuon rikoksellisen järjen tilaa voi epäillä, mutta ei hänen rikoksellista tekoaan. Voi epäillä sinun hänelle antamiesi käskyjen selvyyttä, eikä siltä tarvitse vähintäkään epäillä sinun tarkoitustasi, niinkuin sinä kunniasanallasi olit selittänyt sen minulle. Vain tämän vuoksi minä jätin sinulle armahtamisoikeuden tuomitsemisoikeuden ohella. Kuolemantuomion täytäntöönpanolla ei myöskään ollut minkäänlaista kiirettä."
"Sen asian täytyi olla loppuunsuoritettu ennenkuin te jätitte linnan", sanoi Kristoffer kiivaasti. "Minulla omasta puolestani ei ollut minkäänlaista syytä sen siirtämiseen. Minä tahdoin osoittaa, etten minä pelännyt nähdä tämän rikoksellisen pään putoavan. Sen voi teidän drotsinne todistaa, jos hän on tullut järkiinsä."