"Hän on nyt aivan toipunut", vastasi kuningas. "Minä tiedän hänen yöllä kulkeneen unissaan ja pelästyttäneen teitä minun oveni ulkopuolella."
"Vai niin, hän on siis kertonut teille tuon hauskan seikkailun?" sanoi junkkari säpsähtäen ja kalpeni. "Jos hän olisi ollut täydessä tajussa, niin minä olisin vaatinut hänet tuomittavaksi kunniattomana, halpamaisimpana panettelijana."
"Sen mukaan miten olen kuullut asiat esitettävän, on hän puolustettavissa. Sinun pelästyksesi on hän myös tehnyt minulle ymmärrettäväksi."
"Mitä tarkoitatte?" kysyi Kristoffer erittäin levottomana.
"No niin, eihän ole hyvä mennä maata tuollainen verinen näky silmien edessä", sanoi kuningas säälivästi katsahtaen junkkarin kalpeata ja rasittunutta ulkomuotoa. "Elä sitä häpeä, Kristoffer; se on päinvastoin kunniaksi sinun sydämellesi. Åke arveli sinun olleen sairaan ja liikutetun vanhan palvelijasi teloituksen johdosta. Näen nyt itse sen sinua vaivanneen. Se oli ensimäinen vahvistamasi kuolemantuomio; tiedän omasta kokemuksestani tuollaisen vahvistamisen eriskummalliseksi asiaksi."
Kuninkaan näin puhuessa näytti junkkarin kasvojenilme äkkiä selvenevän, ja hän hengitti taas vapaammin. "Niin juuri, kuninkaallinen veljeni", sanoi hän nopeasti, voimakkaan punan kohotessa kalpeuden sialle, "hän oli kuitenkin ihminen, tuo tyhmä mies. Te ette antanut minulle kaikkein miellyttävintä tehtävää. Olinhan omalla tavallani juttuun sekaantunut. Mutta te olitte täydellisesti oikeassa, eihän kukaan voinut minua paremmin tuntea rikollista palvelijaani, ja tuomion langettivat puolueettomat miehet lain ja oikeuden mukaan. — Teidän drotsinne on kelpo mies", lisäsi hän, "ainoastaan hieman liioitteleva ja haaveksiva. Mutta hän on teille uskollinen, eikä minulla ole mitään häntä vastaan noiden typerien unien johdosta."
Nyt lähestyivät kreivi Henrik ja rajakreivi Valdemar ruhtinaallisia veljeksiä, ja senjälkeen puhuttiin jokapäiväisistä asioista. Seurue kulki eteenpäin Korsööriin, mistä kuningas aikoi kulkea Beltin yli kohdatakseen marskin ja sotajoukon, jonka tuli lähteä levottomia slesvigiläisiä herttuoita vastaan.
Kuuluisassa Grönsundin meritaistelussa oli nuori kuningas saanut ratkaisevan voiton näistä ylpeistä herroista, jotka alituisesti koettivat vetäytyä Tanskan kruunun lääninherruudesta, ja Eerik Silmänräpyttäjän murhasta asti he olivat niin salaisesti kuin julkisestikin vetäneet samaa kortta maan vihollisten ja lainsuojattomien kuninkaanmurhaajien kanssa. Tällä voitolla oli kuningas tosin saavuttanut suurta kunnioitusta niinhyvin herttuoiden, kuin pohjoisten naapuriensa sekä pohjois-Saksan ruhtinasten puolelta. Mutta riita arkkipiispan ja Rooman hovin kanssa, ehkäpä vielä enemmän kuninkaan pannaanjulistaminen Sjöborgissa, olivat antaneet rohkeutta hänen kaikille vihamiehilleen, sekä uudistaneet heidän toiveensa horjuttaa hänen valtaistuintaan ja tehdä mitättömiksi hänen rohkeat suunnitelmansa. Ei pelättykään aivan syyttä nuoren, rohkean Tanskan kuninkaan, joka nyt. kaiken lisäksi aikoi uhmata pannaa ja interdiktiä, haluavan saavuttaa itselleen Saksassa Valdemar Seierin aikuisen vaikutusvallan. Tämän kuninkaan ritarillinen loisto ja se kunnia, minkä hänen voittonsa olivat Tanskan nimeen yhdistäneet, olivat jo aikaisin olleet hänen urhean jälkeläisensä kunnianhimon esikuvana. Eerik Menvedin salaisena pyrkimyksenä oli epäilemättä saavuttaa kuninkaana yhtä kuuluisa nimi kuin oli Valdemar Seierin, vaikka hän elikin toisena aikana, ja olosuhteiden vallitessa, jotka vaativat häneltä harvinaista voimaa ja viisautta voidakseen pelastaa valtakunta perikadosta ja samalla säilyttää oma henki ja elämä.
Herttuoiden uudistetut vaatimukset, sekä vanhojen, aikoja sitten unohdettujen riitojen uudistaminen, mutta erittäinkin tieto siitä, että lainsuojattomat taas saivat suojaa ja turvaa Slesvigissä, olivat saattaneet kuninkaan suuressa määrin raivoihinsa, ja arkkipiispan paon jälkeen hän näytti paljoa kiivaammalta kuin ennen, haluten toteuttaa kaikki mahtisanalla. Suotiin mielellään anteeksi hänen nuorekas, usein kuohahteleva kiivautensa, samoinkuin hänen taipumuksensa loistaviin ja ritarillisiin juhliin. Tahdonvoimaa, jota hän osoitti, kutsuttiin usein itsepäisyydeksi, ja väitettiin, ettei hän ollut vapaa jonkunlaisesta turhamaisesta ja liioitellusta loisteliaisuushalusta; mutta lapsuudestaan saakka hän oli ollut kansan suosikki ja oli yhä edelleenkin. Rauhan rikkominen herttuoiden kanssa tuntui tosin monesta hätiköidyltä ja ajattelemattomalta, mutta kuninkaan suuttumusta pidettiin kuitenkin oikeutettuna, ja lohduttauduttiin sillä, että huolimatta kaikesta kiivaudestaan hän kuitenkin rakasti kansaansa. Hän oli lisäksi siksi valtioviisas, ettei tuhlannut sotilaidensa verta ja valtion niukkoja varoja, silloinkun hän kunnialla voi neuvotella miekka kädessä. Tyyni ja vakava drotsi Åke sai usein kuninkaan kiivauden lievennetyksi, ja nyt kun kuninkaan vanha ja kokenut neuvonantaja, vanha John Litle ja drotsi Hessel olivat poissa, iloitsi suurin osa rauhaa rakastavaa kansaa nähdessään drotsi Åken kuninkaan seurassa. Drotsin kärsivä ulkomuoto, jonka seikkailurikasta syytä huhu vielä päivittäin lisäili, sai osakseen erittäinkin köyhälistön surkuttelun ja ihailun. Ne, jotka ennen olivat kammonneet häntä pannaan kirottuna miehenä, surkuttelivat sitä nyt ainoastaan onnettomuutena, sitten kun kuningas itse oli saanut saman kohtalon osakseen. Reippaasta, sotaisasta Mecklenburgin kreivi Henrikistä, rohkeine sotaherran katseineen, pidettiin myös aika paljon ja häneen katsottiin luottaen. Hän ja drotsi Åke vastaanotettiin usein vilkkailla suosionhuudoilla, jotavastoin synkälle junkkari Kristofferille osoitettiin ainoastaan mykkää ja melkein pelonalaista kohteliaisuutta, ja muukalaista rajakreivi Valdemaria pidettiin puoleksi epäilyttävänä vieraana, josta mielihyvällä erottiin. Mutta missä seurue vain näyttäytyi, sai nuori ritarillinen kuningas vastaanottaa mitä vilkkaimmat suosionosoitukset kansan rakkaudesta, jota hänen osakseen tullut papillinen vaino yhä vain lisäsi. Jopa tuo muutoin niin kauhistuttava pannasalamakin näytti muuttuneen nuoren kuninkaan päässä isänkostajan ja majesteetinpuolustajan pyhimyskruunuksi, erittäinkin kun suurin ja kunnioitettavin osa tanskalaista aatelia selitti vapaaehtoisesti hänen asiansa jaloksi ja oikeaksi. Se suru ja mielipaha, jonka veljensä junkkarin kaksimielinen esiintyminen oli saanut aikaan, oli yhä enemmän lisännyt kansan kiintymystä häneen.
"Eerik kuninkaamme eestä!" oli yleinen tervehdys, silloin kun kaikki hatut ja lakit lensivät ilmaan hänen kunniakseen. "Pois punalakkinen roomalainen!" huusi joku rohkeampi joukosta. "Pois kaikki kavaltajat! Kuningas Eerik eikä kukaan muu!" kuultiin usein huudettavan kun hän ratsasti kaupunkien suuressa ihmisvilinässä.