"Eläköön prinsessa Ingeborg! Eläköön kuninkaan kaunis morsian!" huusi myös moni reipas asemies, ja missä tämä tervehdys kohtasi kuninkaan, siellä vastasi hän kahtavertaa lempeämmin ja ystävällisemmin tervehdykseen.
"Kiitos, kiitos, lapseni!" vastasi hän silloin tavallisesti kättään kohottaen. "Jos Jumala ja pyhä Neitsyt suovat, sen, niin saatte nähdä hänet jo ensi kesänä kuningattarenanne."
JÄLKIMÄINEN OSA.
ENSIMÄINEN LUKU.
Haderslebenin luona olevalla Sommerstedin nummella näytti syntyvän verinen taistelu Eerik-kuninkaan ja hänen ylpeiden sukulaistensa, Slesvigin ja Langelandin herttuoiden välillä, jotka myöskin polveutuivat Abelin ruhtinassuvusta. Heidän joukossaan arveltiin Jaakko Sinijalan, Niilo Hollantilaisen ja monen muun lainsuojattoman kuninkaanmurhaajan oleskelevan, vaikka Hindsgafvelin sopimuksessa edellisenä vuonna oli suostuttu että nämä maanpakoon ajetut maankavaltajat saisivat yhtävähän näyttäytyä Slesvigin herttualle kuin Tanskan kuninkaalle ja hänen veljilleen. Kun herttuat näkivät kiireessä kootun sotajoukon, jonka etunenässä nuori, närkästynyt kuningas, viidenkymmenen valitun ritarin ympäröimänä, ryntäsi heitä vastaan, peräytyivät he jonkun verran. Miekka näytti pidättävän miekan huotrassa, ja drotsin välityksellä saatiin aikaan välirauha, jonka kestäessä molemminpuoleiset vihollisuudet lakkaisivat; herttuoiden sotaväki riisui aseensa, eikä ketään lainsuojatonta otettaisi heidän palvelukseensa, jotapaitsi kaikki herttuoiden vaatimukset raukeaisivat kunnes kohtuullinen sopimus saataisiin aikaan Holsteinin kreivi Gerhardin välityksellä. Tässä tarkoituksessa ehdotettiin rauhallista kohtaamista tämän ruhtinaan ja heidän kuninkaallisen läänitysherransa välillä Vordingborgin linnassa.
Drotsin ja valtakunnanneuvoston onnistui harvoin taivuttaa kuningas sovintoon ja muodolliseen rauhantekoon vastustajan kanssa, joka oli puolustanut hänen isänsä murhaajia. Ainoa, joka tällaisissa tapauksissa joskus sai aikaan rauhansolmimisen, oli hänen viisas, hyvänluontoinen isäpuolensa, kreivi Gerhard, joka aina oli ystävällisessä, melkein isällisessä suhteessa kuninkaaseen.
Norjan kanssa vallitseva rauha oli myöskin vain aselepo, joka jälestäpäin uudistettiin määrätyiksi vuosiksi ja kuukausiksi. Sillä lainsuojattomat olivat aina saaneet suojaa Norjan kuninkaan Eerikin ja herttua Håkonin luona, ja näille pakolaisille antamansa lupauksen vuoksi ei Norjan kuningas voinut solmia kestävää rauhaa Tanskan kanssa, muutoin hänen lainsuojattomat tanskalaiset vieraansa samalla olisivat joutuneet vangituiksi. Usea näistä Tanskan kuningassuvun verivihollisista oli tosin jo kaatunut onnettomassa taistelussaan Tanskaa vastaan; muutamat olivat joutunet rahvaan pahoinpitelemiksi, toiset heistä kuninkaan käskynhaltijat olivat vanginneet ja mestanneet ryöstöstä ja murhasta syytettyinä. Niin oli käynyt Arvid Bengtsonille, kuninkaanmurhaajista nurjimmalle ja julmimmalle, joka yhdessä kymmenen tallirenkinsä kanssa joutui ankaran Tule Ebbenpojan käsiin, tullen armotta mestatuiksi. Mutta joka kerta, kun päämiesten luku näin vähentyi, kasvoi jälellejääneiden uhma ja kostonhimo. Ollen liitossa vieraiden valtojen ja arkkipiispa Grandin, sekä paavillisen hovin kanssa, olivat nämä maanpakolaiset aatelismiehet maan vaarallisimpia vihamiehiä. Niinkauan kuin yksikään heistä oli elossa, katsoi kuningas alituisesti olevansa sotajalalla, ja tarvitsi ainoastaan mainita jotakin lainsuojatonta nimeltä, saadakseen kuninkaan haarniskaan.
Solmittuaan välirauhan slesvigiläisten herttuoiden kanssa kävi kuningas tarkastamassa kartanoltaan Jyllannissa ja saarilla; mutta hän ei antanut sen enempää hajoittaa sotajoukkoa, kuin että se muutamissa päivissä voitaisiin kutsua kokoon marskin käskystä. Niitä vääryyksiä, joita oli tapahtunut hänen murhatun isänsä hallituskaudella, koetti hän parhaansa mukaan sovittaa. Siten luovutti hän Agnetan luostarille Roskildessa suuria tiluksia, joita hän ei hyvällä omallatunnolla luullut voivansa pitää. Hänen epäitsekkään intonsa oikeuden puolesta täytyi hänen katkerimmankin vihamiehensä tunnustaa; mutta huolimatta kunnioituksesta ja rakkaudesta, mistä kuningas useissa tilaisuuksissa oli kansalta saanut mitä kauneimpia todistuksia, oli hänen henkensä usein vaarassa, samoinkuin maan sisäinen asema oli erittäin epävarma. Lainsuojattomat kuuluivat Tanskan huomatuimpiin ylimyssukuihin, ja heillä oli suuri joukko sukulaisia, ystäviä ja salaisia puoluelaisia, jotka koettivat suojella heitä kansan raivolta, kun he salaa tai julkisesti uskaltausivat kotimaahansa, yllyttääkseen kansaa kapinaan, tai etsiäkseen tilaisuutta kostoon. Kaikki tyytymättömät valtakunnassa, kaikki huimapäät ja sellaiset, jotka olivat riidassa lain ja ylivallan kanssa, kaikki rikokselliset ja valtiolliset haaveksijat, jotka pelkäsivät tai vihasivat kuninkaanvaltaa, liittyivät niinkutsuttuihin vapauden marttyyreihin ja itsevaltiuden vihollisiin. Useat mahtavat prelaatit, arkkipiispan ystävinä, kuuluivat myöskin heidän puolueeseensa, vaikka hengen miehet yleensä olivatkin kuninkaalle uskollisia. Hartaimmatkaan isänmaanystävät eivät voineet kieltää, että tyytymättömät joskus olivat oikeassa, ja laillista porvarillista vapautta usein häirittiin. Kuninkaan uskotut ja ystävät menivät nimittäin usein liian pitkälle hänen turvallisuutensa tähden, ja kuninkaan käskynhaltiat harjoittivat usein väkivaltaa ja vääryyttä kuninkaan nimessä, missä vain epäilivät jonkun pitävän yhtä lainsuojattomien kanssa. Sellaista esittivät maan tyytymättömät ja lainsuojattomien salaiset puoluelaiset puolustaakseen samanlaista menettelyään kuninkaan palvelijoita ja ystäviä kohtaan. Erittäinkin huolestutti jokaista isänmaanystävää pelko siitä, että kirkot yleisesti suljettaisiin, jos kuningas ei myöntyisi arkkipiispan asiassa, ja myöskin he olivat levottomia siitä, että syntyisi sisällinen sota tai vaarallisia kapinoita lainsuojattomien ja muiden kapinoitsijoiden toimesta, ja erittäinkin, että rauha rikkoontuisi kuninkaan ja hänen veljensä junkkarin välillä.
Ensimäisinä kylminä kevätpäivinä vallitsi Vordinborgiin johtavilla teillä vilkas liike tärkeän rauhanneuvottelun vuoksi Slesvigin herttuoiden kanssa. Sellaisissa tilaisuuksissa tarvitsi harvoin kaivata loistavia juhlia ja turnajaisia, jotka olivat ritarillisen kuninkaan ilo ja ihastus. Monta ritaria ja herraa matkusti sentähden Jyllannista ja saarilta Vordinborgiin näyttäytyäkseen kaikessa komeudessaan ja loistossaan kuninkaalle ja hoville sekä ottaakseen osaa odotettuun rauhanjuhlaan, jota kuninkaan ystävät kuuluttivat jo loistavana voitonjuhlana.
Seurue, johon kuului kolme ritarillista herraa ja lukuisa seurue aseenkantajia ja palvelijoita, ratsasti eräänä iltana ankarassa myrskyssä ja raesateessa pitkin Suse-joen vartta kulkevaa metsätietä, lähestyen suurta P. Pietarin luostaria (nykyistä Herlufsholmia). Matkustavien mukavuudet olivat sinä aikana harvat ja alkuperäiset. Kuningas Silmänräpyttäjän perustamat yleiset majatalot eivät olleet lukuisat ja sitäpaitsi olivat ne halveksittuja. Ylhäiset matkustajat turvautuivat sentähden vielä usein luostareihin, joka saivat kärsiä paljonkin vaivaa ja harmia sellaisista usein pakollisista vierailuista. Kuninkaallinen julistus oli tosin vapauttanut luostarit vanhasta velvollisuudesta antaa vapaata yösijaa matkustajille, jopa oli kerrassaan kiellettyäkin ottaa vastaan kuljeksivia vieraita, jos läheisyydessä oli joku yleinen majapaikka. Mutta tätä määräystä eivät hengelliset herrat melkein koskaan seuranneet, koska se soti luostarisääntöjä vastaan.