"Ja te olette niin salaperäinen ja varovainen, aivan kuin pitäisitte minua lörpöttelijänä ja epäluotettavana miehenä", vastasi Palle suuttuneena. "Jos jalosyntyinen junkkari on uskonut minut viemään teille salaisia kirjeitä, pitäisi teidän ymmärtää, että olen hänen uskotuimpia ystäviään."
"Uskottu tietää tavallisesti minkä sanoman hän tuo", huomautti ylpeä ritari.
"Ja ettekö luule minun tietäväni?" vastasi Palle pöyhkeillen ja tärkeän näköisenä. "Jalosukuiselle junkkarille olisi mieluisaa nähdä teidät ja ystävänne Vordinborgissa molemminpuolisen selvittelyjen takia — eikö totta —?"
"Vai niin, ovela herra Palleni, osaatte siis jalon taidon avata vahasinettejä? Toisella kertaa tulee teidän kuitenkin tehdä se hieman kätevämmin, taikka ainakin voida itse vaieta siitä. Jalosukuinen junkkari tuntee kirjeenkantajansa, ja siksi hän ei ole uskonut teille suurempaa salaisuutta, kuin sen, minkä voi antaa huutaa julki jokaisen kaupungin kaduilla."
Toinen herra hymyili pilkallisesti; Palle vaikeni nolona ja häpeissään. Pysähdyttiin luostarinportille ja jyskytettiin ankarasti. Portinvartija-veli pisti ajellun päänsä luukusta kysyen vihaisena, kuka siellä oli ja mitä asiaa oli näin myöhään.
"Matkustavaisia miehiä ja kristityitä ihmisiä", kuului vastaus. "Jos olette hurskas jumalanmies, veli portinvartija, niin elkää tehkö syntiä kielletyillä kysymyksillä, vaan aukaiskaa heti pyhän Benediktuksen ja pyhän Pietarin nimessä."
"In nomine St. Benedikti Aniancusis et St. Petri Apostoli", vastasi hengellinen portinvartija nostaen heti pois suuren rautatangon, jolla portti oli suljettu.
"Näittekö", sanoi ritari Brock. "Täällä merkitsevät kuitenkin vielä pyhä Benediktus ja pyhä Pietari enemmän kuin kaikki kuninkaat ja maalliset apostolit."
Vaikka luostariveljet sääntöjen mukaan itse toimittivatkin tärkeimmät talousaskareet, vastaanotti joukko maallikoita vieraat rikkaan herrasluostarin pihalla, riisuen heidän yltään märät vaipat, tuoden heille kädenpesuvehkeet ja mitä muuta tarvitsivat. Isä portinvartija oli antanut maallikkoveljen astua sijalleen, ettei laiminlöisi illallista ja sen yhteydessä vietettävää iltahartaushetkeä. Annettuaan ensin ilmoituksen luostarin apotille vieraiden saapumisesta, saattoi hän nuo kolme matkapukuista ritaria refektorioon [refektorio = ruokasali] jättäen heidän palvelijansa maallikkoveljien hoitoon.
Korkean holvikattoisen refektorion, jonka kapeat kaari-ikkunat johtivat luostaripuutarhan puolelle, pimensi jono lehmuksia. Mahtava apotti Johannes istui illallispöydän ääressä, pehmeässä nojatuolissaan, lamppu edessään, pitäen jonkinlaista herätyspuhetta nöyrästi kuunteleville veljeskunnan jäsenille ja luostarin oppilaille. Lähinnä häntä istui 11 munkkia, mustat kauhtanat yllään, heihin liittyi isä portinvartija kahdentenatoista. Yhtä suuri joukko pikkupoikia, jotka kasvatettiin luostariveljeksiksi, ja joilla, samoin kuin munkeilla, oli yllään mustat benediktiläiskaaput, istuivat alempana pöydän päässä innokkaasti syöden, mutta olivat kuitenkin ahkerasti kuuntelevinaan abotin puhetta. Matkustajien astuessa ruokasaliin nousi mahtava hengenmies suuttuneen näköisenä puoleksi istualta lausuen heidät tervetulleiksi pyhän Benediktuksen ja pyhän Pietarin nimessä, mutta melkein suomatta heille katsettakaan, sekä äänellä, joka ilmaisi hänen vain velvollisuuden pakoittamana vastaanottamaan heidänlaisiaan kutsumattomia vieraita. Mutta kun molemmat kookkaat ritarit astuivat lähemmäksi syvästi ja kohteliaasti tervehtien ja pöytälamppu valaisi ritari Brockin rohkeat kasvonpiirteet, muuttui äkkiä apotin ylpeä käytös ja jäykkä ilme. Hän teki siunauksenmerkin ritari Brockin ja hänen seuralaisensa yli ja pyysi heidät kohteliaasti istumaan, ja iskettyään heille salaisesti silmää, hän painoi nopeasti sormen suulleen, ja puhutteli heitä sitten edelleenkin tuntemattomina. —