Arvid oli nyt kuulevinaan kamalan äänen, niin kuin hirtetty ihminen korisisi ja potkisi torninseinään. Lopultakin hän katsoi ulos ja näki ikkunan alla riippuvan suuren koiran. Se oli kreivi Gerhardin vanha koira, joka oli löydetty Mustan Svenin kaularaudasta koiravankilasta viekkaan uskalikon asemasta, jota ei löydetty mistään koko linnasta. Sensijaan oli kreivi Henrikin paras hevonen kadonnut, eikä kukaan ollut lähtenyt uskaliasta karkuria takaa-ajamaan. Karkeasti sadatellen ja taikauskoisen pelon valtaamana pani linnanvouti täytäntöön ankaran linnanherran hirttämiskäskyn.
YHDEKSÄS LUKU.
Helluntaiviikolla vietettiin suuria juhlallisuuksia Als-saarella. Slesvigin herttua Valdemar vietti nuoren vaimonsa kera kevätkuukaudet Sönderborgin linnassa; mutta näinä päivinä oli hänen sisarensa Helvig juhlien kuningatar.
Täällä oli vastaanotettu se tärkeä vieras, johon koko Pohjoismaiden huomio oli kiinnitetty, ja joka nyt tulisi muuttamaan asioiden kulun Tanskassa. Prinssi Oton nuorempi veli, prinssi Valdemar, jota nyt jo yleisesti kutsuttiin Tanskan kuninkaaksi, oli saapunut Sönderborgiin 28:tena päivänä toukokuuta, mukanaan komea, seurue tanskalaisia, baijerilaisia, schwabilaisia ja brandenburgilaisia ritareita. Samana päivänä julkaistiin hänen ja prinsessa Helvigin kihlaus, ja kesäkuun 4 päivänä olivat jo heidän häänsä.
Jokainen, joka oli nähnyt Tanskan nuoren kuninkaan, oli täynnä ihastusta, eikä voinut kyllin ihailla hänen komeaa ulkomuotoaan ja hänen kohteliasta, ritarillista käytöstään. Prinsessa oli myöskin hyvin miellyttävä, niin ainakin vakuuttivat linnan toimeliaat neitoset. Hänen veljensä herttua oli hyvin lempeä ja armollinen. Jalomielisesti alistuen hän aikoi nyt luopua vaatimuksistaan Tanskaan — kertoivat hovimiehet. Tämä oli valtioviisas suunnitelma, jota hän jo kauan oli valmistellut: hänen sisarensa tullessa korotetuksi Tanskan kuningattareksi loppuisivat nyt kaikki riitaisuudet molempien ruhtinashuoneiden välillä kunniakkaimmalla tavalla slesvigiläiselle ruhtinashuoneelle, joka kuningas Aabelin kautta polveutui Valdemar Seieristä voiden vaatia sekin osallisuutta kruunun loistosta.
Niiden lukemattomien uteliaiden ihmisten joukossa, jotka tuona kesäkuun 4:tenä päivänä täyttivät Sönderborgin linnan pihan eivätkä puhuneet mistään muusta kuin linnassa vierailevista suurista herroista, nähtiin outo, nuori ritari, joka ei yhtynyt muihin, ei vallasväkeen eikä toisien ritarien seuraan, vaan astui ääneti katsellen juhlallisuuksia, kasvoilla katkeran synkkämielinen ilme. Ritari oli nuori Sven Tröst, joka nyt oli saanut takaisin kultaisen miekkansa. Häntä ei enää kohdeltu vankina, mutta kuitenkin hän näytti alakuloisena ja välinpitämättömänä katselevan häntä ympäröivää komeutta ja juhlahälinää. Ritari Stig oli sopivassa tilaisuudessa luvannut esittää hänet kuninkaalle, sekä, jos suinkin mahdollista, hankkia hänelle vapautuskirjeen, koska hän ei henkilökohtaisesti ollut ottanut osaa kreivi Gerhardin murhaan, vaikka tiedettiin hänen olleen mukana enonsa yöllisellä retkellä Randersiin. Tällaisesta suosionosoituksesta ei Sven Tröst itse ollut virkkanut sanaakaan entiselle asemestarilleen, joka nyt oli niin mahtava mies; mutta hän oli vastaanottanut tämän suotuisan tarjouksen vain saadakseen tilaisuuden puhua kuninkaalle toisesta, hänen mielestään paljoa tärkeämmästä asiasta. Heidän ratsastaessaan Rendsorgista Sönderborgiin oli Stig Antinpoika koko matkan torunut entistä aseenkantajaansa, aivan niinkuin hänen tapansa oli ollut Björnsholmissa. Hän oli haukkunut häntä hulluksi seikkailijaritariksi, joka ei kelvannut mihinkään, ja joka ei saanut maailmassa mitään muuta aikaan kuin keksi typeriä koirankuria. Kuitenkaan hän ei kokonaan voinut salata ystävällisempiä tunteitaan häntä kohtaan, sillä hän lupasi huolehtia hänen kohtalostaan, lisäämällä uhkailevasti, ettei se tulisi paljoakaan huonommaksi siitä, minkä hän kyllä tiesi ansainneensa Koldingin sillalla. Koko matkan Sven Tröst oli ollut niin syventynyt omiin ajatuksiinsa, että hän oli hyvin vähän huomannut mitä hänen ympärillään puhuttiin. Näin hän nytkin asteli kuin synkkämielinen uneksija, kenenkään hänestä välittämättä, eikä hän myöskään vielä ollut saanut tilaisuutta lähestyä kuningasta, jota hän alakuloisuudessaan yhtäpaljon näkyi välttävän kuin etsivän. Stig Antinpoika itse oli aina kuninkaan läheisyydessä, ja hänellä oli niin paljon tärkeitä valtiollisia asioita mielessä, että Sönderborgiin saavuttua hän näytti kokonaan unohtaneen entisen aseenkantajansa, joka ei milloinkaan ollut tuntenut itseään niin mitättömäksi ja hylätyksi kuin täällä. Hän seisoi nyt linnanpihalla paikalla, jonka ohi hääsaattue kappelista palatessa kulkisi. Ihmisjoukon liikehtiessä ja huutaessa: "Kas! Kas! Tuolla he ovat!" huomasi hän vasta mitä tapahtui.
Hääsaattue astui parvekesillalle, ja hän näki nyt aivan selvästi nuoren kuningas Valdemarin. Tämä ei ollut enää sama puolikasvuinen, naurusuinen herra, joka Prenzlowin metsässä oli uhannut häntä ratsupiiskalla. Viimevuosina oli prinssi Valdemar kehittynyt kookkaaksi ja rotevaksi. Kaikki hänen liikkeensä, ja koko hänen vapaa, ryhdikäs olentonsa osoittivat hänen käyneen kohteliaisuuden ja ritarillisuuden koulua hienossa, säteilevässä keisarihovissa. Hänen iloisilla kasvoillaan ja vilkkaasti tähystävässä katseessaan oli nyt samalla maailmanmiehen varmuus ja etevämmyyden tunne, joka kuitenkin Sven Tröstin mielestä oli kylmästi laskevaa, melkein julmaa itsekkäisyyttä. Nuoren ruhtinaan harvinaisen hienoista kasvonpiirteistä välähti selvästi esiin useita isän piirteistä, vaikkakin paljoa kauniimpina ja täydellisemmin kehittyneinä muotoina. Kaikkialla ympärillään Sven Tröst kuuli ylistettävän sulhasen uljasta, viisasta ja majesteetillista ulkomuotoa; mutta sydämensä sisimmässä hän vihasi tätä ylisteltyä päivän sankaria ajatellessaan, että tämä voi antaa ylevämielisen veljensä jäädä istumaan Rendsborgin vankitorniin sillävälin kun hän itse antoi kutsua itsensä Tanskan kuninkaaksi, astuen nyt täällä sulhasena hääsaatossa, kaikkien ihailemana onnellisena ruhtinaana. Sven Tröst seisoi paljastetuin päin riemuitsevan kansanjoukon keskellä; mutta hän ei voinut alistua kumartumaan eikä yhtyä tervehdyshuutoihin ruhtinaalle, joka tänä hetkenä näytti hänestä niin vähän veljelliseltä ja sydämettömältä. Kuningas katsoi terävästi synkkään, nuoreen ritariin ja näytti tuntevan hänet; hän hymyili kohteliaasti ja pakoitti uhmailevan katselijan tervehtimään. Mutta Sven Tröst sävähti hehkuvan punaiseksi suuttumuksesta sekä itseensä, että siihen voimaan, jolla tuo vihattu nuorukaismajesteetti vastoin hänen tahtoaan vaikutti häneen.
Prinsessa Helvigin oli Sven Tröst vain kerran sivumennen nähnyt Gottorpin linnanpihalla. Nyt hän kulki aivan Sven Tröstin ohitse ja osoittautui paljoa kauniimmaksi, kuin mitä hän oli kuvaillut hänen olevan. Korkea, kimalteleva otsakoriste, ja hänen suora, hiukan jäykkä ryhtinsä, olivat omiaan antamaan hänelle ulkonaisesti sen, mitä tavallisesti kuningattarelta vaaditaan. Siihen majesteettiuden tuntoon, josta hän näytti olevan liiankin itsetietoinen, oli kuitenkin yhdistynyt huomaavaisuus toisia kohtaan, joka poisti hänen kasvoiltaan sen tavallisen itsekkäisyyden ja ylpeyden ilmeen. Hän ei oikeastaan kiinnittänyt katsettaan kauvempaa keneenkään erityiseen katselijaan, mutta se oli suunnattu sen useampaan, ja hänen vastatessaan kansan tervehdyksiin, luuli melkein jokainen saaneensa vastatervehdyksen. Jos häneltä puuttuikin säännöllinen kauneus, niin korvasi sen hänen häikäisevän komea ulkoasunsa, mutta sitäkin enemmän hänen tyytyväiset kasvonilmeensä, jotka vilkastuivat varsinkin hänen vaihtaessaan kohteliaita sanoja kuninkaallisen ylkänsä kanssa. Silloin hän aina somasti taivuttaen liikutti jalokivisormusten koristamaa kättään, joiden joukossa kömpelö vanhanaikainen käärmesormus herätti huomiota. Mutta kun nuori, komea ritari Folgvard Lovmandson näyttäytyi hänen läheisyydessään, huomattiin hänen ylpeässä katseessaan salatun levottomuuden ilme; ja muutamat kuiskailivat ritari Folgvardin olleen hänen salaisen, mutta nyt hylätyn lemmittynsä.
Muista ruhtinaallisista henkilöistä herätti Sven Tröstin erikoista huomiota kaunis, vilkas herttuatar Regitza ja hänen puolisonsa, naisellinen, mutta siro Sleswigin herttua Valdemar, jonka koko olennossa ja käytöksessä ilmeni itsenäisen varmuuden puute, huolimatta siitä ettei hänellä enää ollut vieressään peloittavaa enoansa, eikä pelättävissä ankaran Geertin holhousta.
Sven Tröst tunsi katkeraa pettymystä nähdessään Aarhuusin kunnianarvoisen piispa Svenin hääsaattueen hengellisten herrojen joukossa. Kaikki tanskalaiset olivat aina ylistäneet hänen hurskauttaan ja oikeamielisyyttään, itse Niilo Ebbesen kunnioitti häntä eniten kaikista maansa papeista, vaikka hän olikin sinetillä vahvistanut sen sopimuksen, joka pidätti prinssi Oton vankeudessa ja julisti Ebbesenin lainsuojattomaksi, jättämällä hänet alttiiksi vihamiestensä kostolle. Nyt, kun piispa astui Sven Tröstin ohi, ja hänen hurskaasti kohotettu katseensa osui ritarin levottomiin kasvoihin, näytti piispa lukevan nuoren miehen kasvoista hänen ajatuksensa. Hän tunsi Niilo Ebbesenin sisarenpojan ja laski vasemman kätensä rinnalleen syvään huoaten, oikealla hän viittasi siunauksenmerkin, joka kuitenkin enemmän näytti merkitsevältä varoitukselta.