Sven Tröst säpsähti ja käänsi katseensa piispasta ritareihin ja kuninkaan tärkeimpiin miehiin. Kuningas Kristofferin entinen marski ja drotsi, vanha, rehellinen Pietari Vendelbo, nyökkäsi ystävällisesti hänelle. Marskin arvokkaan juhlailmeen alla hän oli lukevinaan salattua huolestuneisuutta. Rehentelevä Stig Antinpoika asteli sitävastoin riemuitsevan näköisenä ylhäisimpien maallisten herrojen joukossa, jotka melkein kaikki olivat muukalaisia. Katsellessaan isänmaallisella suuttumuksella näitä herroja, kuuli hän mainittavan huomattavana ja tärkeänä miehenä uuden marskin, ritari Fredrik Loken, sekä tähän asti tuntemattomat ritarit, herra Reimer Skarpenbergin ja Jens Plessen. Mutta kukaan ei näyttänyt yhtä suuressa määrin nauttivan nuoren kuninkaan suosiota ja luottamusta kuin eräs ritari Henning Podebusch Rügenistä, nuori, kaunis mutta kevytmielisen näköinen herra, jonka arvailtiin tulevan drotsiksi. Hän oli kuninkaan tuttava keisarinhovista, josta oli saapunut hänen häihinsä, seuratakseen häitä Tanskaan, mukanaan koko perheensä, johon muuten kuuluikin vain hänen äitinsä ja sisarensa, pieni, soma Tove-neito. Tämä vieras neito oli ihanin kuningattaren morsiusneidoista, ja iloinen sulhanen loi häneen useinkin hyvin rakastuneen katseen.
"Jumala meitä varjelkoon uudesta hoviväestä!" mutisi Sven Tröst kääntäen hääjoukolle selkänsä, viitsimättä enää katsella ylellistä komeutta, jota kuuli kansan ympärillään kantelevan. Sensijaan, että olisi yhtynyt nuorempien ritarien joukkoon, mihin hänellä oli vapaa pääsy niinhyvin kirkolliseen vihkimisjuhlaan kuin kaikkiin muihin päivän juhlallisuuksiin, hän haki ratsunsa ja nelisti ulos linnanportista, hengittääkseen vapaasti puistossa ja saadakseen ajatuksilleen toisen suunnan.
Oli jo ilta hänen sieltä palatessaan. Vanha linna oli komeasti valaistu, ja hän kuuli korkeista saleista tanssinsäveleitä ja juhlahumua. Hän astui yläkerran suureen ritarisaliin tanssia katsomaan. Nuori kuningas tanssi morsiamensa kera, ja kaikkien katseet olivat kiintyneet ruhtinaallisen morsiusparin hillityn siroihin liikkeisiin, mutta melkein vieläkin enemmän toiseen pariin, joka samaan aikaan liikkui kiilloitetulla lattialla ja usein vaihtoi katseita morsiusparin kanssa tanssiessaan sen ympäri; tämä pari oli rügeniläinen ritari Podebusch ja hänen sisarensa, pieni, soma morsiusneito Tove. Kun nämä molemmat kauniit rügeniläiset sisarukset ikäänkuin taikapiiriin kiehtoivat kuninkaan ja usein vetivät hänen huomionsa morsiamesta, seisoi ritari Folgvard Lovmandson nojautuneena seinäpilariin ja katseli nuorta, nyt jo laiminlyötyä kuningatarta polttavin katsein.
Sven Tröst seurasi katkerasti hymyillen tanssivien parien kasvojenilmeitä ja liikkeitä. Samassa hän tunsi käden laskeutuvan olkapäälleen. "Olkaa puolentunnin kuluttua puutarhaparvekkeella!" kuuli hän korvassaan Stig Antinpojan äänen. "Ehkä hetki on teille suotuisa. Mutta mikä, pahus vie, teitä vaivaa?" lisäsi hän hämmästyneenä. "Seisottehan kuin unissanne. Teettekö korkean herrasväkemme naurettavaksi? Vaikka olisittekin saaneet jonkin päähänpiston, hyvä herra ritarini, niin elkää toki käyttäytykö niin hullusti, että teidät suljetaan telkien taakse!" Tämän sanottuaan Stig Antinpoika kääntyi hänestä sanoakseen kohteliaisuuden kuninkaan suosikille, ritari Podebuschille, joka nyt astui tanssivien joukosta sisarensa kanssa.
Molemmat hovimiehet puhelivat salaa keskenään ja Sven Tröst luuli kuulevansa heidän keskustellessaan mainitsevan Agnetan nimeä. Hänestä tuntui kuin pyörisi koko maailma hänen ympärillään, ja joukko aavistuksia välähti hänen sieluunsa, joita hän ei voinut selittää itselleen. Hän tunkeili lukemattomien häävieraiden joukossa ja katseli nyt vasta tarkkaavasti nuoria neitosia. Mutta hän ei huomannut ainoatakaan tuttua tai ketään, joka olisi huomannut häntä monien ylhäisten ja komeammin puettujen ritarien joukosta.
Puoli tuntia myöhemmin hän seisoi puistonparvekkeella hattu kädessään, antaen kesäillan viileyden jäähdyttää polttavaa päätänsä. Siellä täällä linnanpuistossa paloi vihertävien lehtipuiden lomissa tulisoihtuja, ja leveillä käytävillä käyskenteli komeita ritareita. Aivan ritarisalin vastapäätä, keskimäisen puistokäytävän päästä, klmaltelivat lehtien lomitse Valdemarin ja prinsessa Helvigin nimikirjaimet, kruunut yläpuolella, taitehikkaan lyhtyseppelen ympäröimänä. Siellä liikuskeli myöskin useita hienopukuisia naisia. Silmänräpäykseksi Sven Tröst unohti melkein kaiken muun ja hän näytti heissä kaikissa näkevän kauniin Agneta-neidon; mutta hän karkoitti nämä unelmat mielestään katkerasti nauraen. Ritarisalista kaikuivat tanssin- ja laulunsävelet. Heikosti valaistussa puistosalissa, jonka parvekkeella hän seisoi, oli komea juomapöytä katettu ruhtinaallisille herroille. Sven Tröst seisoi kauan aikaa täällä odotellen; mutta ei kuulunut ketään. Hän koetti koota ajatuksiaan ja valmistautua tärkeään keskusteluun, jota hän odotti kuninkaan kanssa. "Jos hänellä on vähänkään sydäntä, niin hän kuuntelee minua!" sanoi hän itsekseen. "Kunpa voisin ilman katkeruutta sanoa hänelle totuuden! Ehkä hänet on vain johdettu harhaan. — Mistä minä saan maailmanviisauden ja järkevyyden? — Teeskennellä minä en voi. Hänen liukas, petollinen olentonsa saattaa minut raivoamaan. Leikin ja soiton ohella tehdään täällä salakauppoja toisten sydämillä ja sieluilla. Ei keneenkään heistä voi luottaa — ja Agneta — Agnetasta oli myöskin puhe." Allapäin ollen levottomassa jännityksessään, hän ei koko päivänä ollut muistanut ravintoa, ja häntä vaivasi polttava jano. Synkässä kiihoittuneessa mielentilassaan hän astui puistosaliin ja heittäytyi juomapöydän ääressä olevaan tuoliin. Hän täytti ja tyhjensi edessään olevan pikarin. Asettaessaan sen välinpitämättömästi takaisin pöydälle, näki hän siinä mitalin, jota hän katseli tarkkaavasti. Hän huomasi siinä saman vaakunamerkin, jonka hän oli nähnyt yhdessä sen sopimuskirjeen sineteistä, jonka hän oli lukenut prinssi Otolle vankilassa; se riippui siellä prinssi Valdemarin nimen alla. Yhdelle puolen oli kuvattu kolme leijonaa eli leopardia ja kahdella torvella koristettu kypärä; mutta toisella puolen, jossa olisi pitänyt olla valtakunnan vaakuna, ei ollutkaan mitään. "Haa, aivan oikein!" mutisi Sven Tröst. "Sydämet puuttuvat —. Valtakunta ei ole vielä hänen." Senjälkeen hän työnsi pikarin kiivaasti luotansa, niinkuin se olisi polttanut häntä, ja nousi ylös. Samassa hän kuuli iloista naurua ja näki nuoren kuningas Valdemarin seisovan keskellä salia Stig Antinpojan kanssa.
"Kas, kas, minun kohtelias herra ritarini!" sanoi kuningas vähän murtaen saksaksi ja hymyili. "Elkää hämmästykö! Jääkää istumaan minä pyydän! Te olette erinomaisen näköinen istuessanne minun sulhaspaikallani. No, no!" lisäsi hän, nähdessään nuoren ritarin sävähtäneen hehkuvan punaiseksi — "ei ole mitään onnettomuutta tapahtunut. Te ette tahdo olla viimeisenä tänä iltana juomassa teidän kuninkaanne maljaa. Te tahdotte kai heti näyttää minulle hyvällä leveällä tanskalla, että rehellisesti tahdotte minulle hyvää, ettekä häpeä tyhjentää pikaria kanssani".
"Se ei ollut minun tarkoitukseni, teidän armonne!" vastasi Sven Tröst vakavana, Stig Antinpojan rykiessä ja koettaessa löytää älykästä puolustusta suosikkinsa sopimattomalle käytökselle; mutta hän ei keksinyt mitään. "Armollinen herrani, se ei suinkaan ollut tämän nuoren miehen tarkoitus!" sai hän soperrellen sanotuksi. Kuningas nauroi yhä äänekkäämmin.
"Eikö hänen tarkoituksensa ollut suoda minulle hyvää?" kysyi hän ivallisesti.
"Minulla on vakava rukous teille, ylhäinen herra!" alkoi nyt Sven Tröst täydellisesti tointuneena, koettaen hillitä itseään, ettei ilmaisisi sitä katkeruutta, joka taas kuohahti hänen mielessään nähdessään kuninkaan ivallisen ilmeen. "Tämä päivä, on teille ilonpävä; sellaisen sen tulisi olla jokaiselle tanskalaiselle, joka teissä odottaa rakastetun, laillisen kuninkaansa. Minä en rukoile omasta puolestani: tämä on Tanskan ensimäinen vaatimus sydämeltänne ja tanskalaiselta mieleltänne: — Vapaus teidän veljellenne! Oikeutta Ebbesenille, Herra"! — — —