"Tarkoitatte rehellisyyttä ja oikeutta, herra prinssi!" vastasi katkeroitunut ritari uhmaillen. "Niin paljon on vielä tanskalaisessa ritaristossa jälellä uskollisuutta ja rohkeutta että me uskallamme katsoa vääryydentekijää silmiin ja pelotta lausua julki hänen vääryytensä."
"Hävytön! Kuka sinut löi ritariksi!" kysyi Valdemar kiivastuneena, käsi miekan kahvalla.
"Se mies, joka pelasti Tanskan silloin kun te tanssitte keisarin hovissa, mutta jonka te olette hyljännyt ja pettänyt", vastasi Sven Tröst katkerasti. "Tahdotteko tietää, kuka antoi minulle tämän miekan?" lisäsi hän lyöden reippaasti kätensä miekan kahvaan —. "Se ruhtinas, joka oli lähinnä ja arvokkain valtaistuimelle nousemaan, — hän, joka miehekkäästi kohotti käsivartensa Tanskan vihollista vastaan, silloin kun te petollisessa keisarihovissa opettelitte pelaamaan schakkia ja leikkimään sekä sydämillä että uskollisuuslupauksilla."
"Nyt minä näen, herra Stig, että ollaan aivan oikeassa, kun väitetään hillittömyyden ja yltiöpäisyyden menneen yli rajojen Tanskassa!" sanoi Valdemar ja kääntyi rohkeasta ritarista katseessa uhkaava, melkein peloittava ilme. "Jos minun veljelläni on tällaisia liittolaisia, niin ei hänen hurskauteensa ole paljoakaan luottamista. — Jos kreivi Gerhardin murhaaja löi teidät ritariksi", lisäsi hän kääntyen taas Sven Tröstiin — "niin pysykää vain hänen luonaan ja jakakaa hänen kohtalonsa! Tästä hetkestä te olette lainsuojaton minun hallittavallani alueella! Te arvelette kai kaikkien maailman ruhtinasten pelkäävän juutilaista ritaristoa sukulaisenne tyhmänrohkan teon vuoksi. Mutta antaa ajan kulua, vielä eivät ole kaikki päivät loppuun kuluneet!"
Tämän sanottuaan kuningas poistui nopeasti puistosalista Stig Antinpojan kanssa. Sven Tröst jäi yksin seisomaan, käsi miekan kahvalla ja mitä kamalimmassa jännityksessä. "Lainsuojaton, missä hän hallitsee!" toisti hän —, "siis myöskin täällä? — Haa, mitä muuta odotinkaan? Totuuden sai hän kuitenkin kuulla. — Mutta nyt pois täältä! — Jos Tanskassa on jälellä kipinäkään uskollisuutta ja rehellisyyttä, niin ei ainakaan tätä prinssiä juhlita Viborgin käräjillä!" Hän astui nopein askelin puistosalista, poistuakseen silmänräpäyksessä Sönderborgista; mutta muissa saleissa oli niin suuri häävieraiden tungos, että hänen täytyi pysäyttää kiirehtämisensä. Päästäkseen ulos täytyi hänen kulkea ritarisalin läpi, missä nuori kuningas jo seisoi iloisesti puhellen morsiamensa, kanssa, naisten ja muutamien vieraiden ritarien ympäröimänä. Sven Tröst aikoi astua heidän ohitseen; mutta kuningas oli nähnyt hänet ja astui omituisesti hymyillen hänen tielleen. "Suokaa minun esittää teidät tulevalle kuningattarellenne, uljas, rohkea ritari Tröst!" sanoi hän ivallisesti hymyillen ja vei hänet prinsessan luo. "Tässä näette oikein valionuorukaisen meidän nuoresta juutilaisesta ritaristamme, jalo prinsessa!" jatkoi hän kaksimielisen pilkallisesti, "Tämä nuori mies on jo ehtinyt antaa minulle hämmästyttävän näytteen siitä suuruudesta ja jalosta avomielisyydestä, joka on niin ominainen meidän tuleville alamaisillemme. Hän on ensiluokkainen vapauden ja jalomielisyyden ritari".
Sven Tröst näytti hetken aikaa olevan hämillään eikä prinsessa tiennyt, mitenkä hän ymmärtäisi tämän esittelyn. Hän vastasi ritarin äänettömään tervehdykseen tavallisella hymyllään, jonka kukin voi selittää mielensä mukaan. Mutta nyt oli Sven Tröst tointunut; hän osoittautui äkkiä yhtä vapaaksi ja kohtelijaaksi kuin iloinen kuningas ja hienot hovimiehet, peittäessään sydämensä katkeruuden sen onnellisuuden ivallisella ylistämisellä, jonka onnellisena todistajana hän täällä sai olla, ja joka nyt kuningas Valdemarin ja kuningatar Helvigin häistä levittäisi yli koko Tanskan "uskollista veljesrakkautta ja suurimpien isänmaallisten tekojen oikeamielistä ja rehellistä tunnustusta." Tuntui siltä kuin koston henki olisi asettanut hänen kielelleen nuo sanat, jotka sisälsivät mitä räikeimmän vastakohdan siihen, mitä hän näki tässä hääjuhlassa, ja minkä hän tiesi kuninkaan itsensä tuntevan kalliisti ostetussa onnessaan. Hänen ei ollut vaikea säilyttää jonkinlaista huolettomuutta äänessään ja kohteliaisuutta ylistävässä ivassa, joka petti sivulliset. Naiset ja hienot hoviherrat näyttivät vastaanottavan kaiken tavanmukaisena hyvänä hovitapana; mutta prinsessa punastui, ja jokainen pisto Sven Tröstin kohteliaisuuksissa sattui tuntuvasti nuoreen kuninkaaseen, vaikka hän koettikin hymyillä välinpitämättömästi. Hän keskeytti äkkiä sopimattoman keskustelun teeskennellyn leikillisesti, ja ojensi morsiamellensa käsivartensa, viedäkseen hänet tanssiin. Naisten ja hovimiesten ihaileva joukko seurasi kuninkaallista morsiusparia; mutta Sven Tröst jatkoi, näennäisesti tyynenä, kulkuaan ritarisalin läpi.
"Riivatun houkkio!" kuiskasi Stig Antinpoika ohikulkiessaan hänen korvaansa. "Korjaa nyt oma kylvösi! — Minä en enää voi pelastaa sinua."
Sven Tröst ei välittänyt siitä. Hän oli huomannut onnittelupuheensa uskalletun ivan saaneen kuninkaan kalpenemaan, ja hän tunsi salaisen ilon siitä, että ehkä hän sillä oli saanut Nemesiksen heräämään hänen sielussaan. Nyt hän taas näki Valdemarin mitä iloisimman näköisenä tanssittavan ylpeää prinsessaa, vaikka sulhasen huomio usein kuitenkin näytti kiintyneen somaan rügeniläiseen morsiusneitoon, ja ritari Folgvard Lovmandsonin polttava katse taas salaa seurasi morsianta. Sven Tröst poistui ritarisalista hymyillen katkerasti. Hän ei tiennyt itse minnepäin kulkisi, ja Stig Antinpojan varoitus kaikui nyt vasta selvästi hänen sielussaan nähdessään joukon asestettuja sotilaita edessään, ja häneltä kysyttiin korskealla äänellä minne hän aikoi.
"Ulos — vapauteen!" huudahti hän ja näki nyt vasta seisovansa sisemmällä linnanpihalla raudoitetun oven edessä, joka johti linnan vankilarakennuksiin.
Vartija katseli epäluuloisesti outoa ritaria ja huomautti hänelle, että hän vielä oli vapaudessa, mutta matkalla vankitorniin. Sven Tröst kääntyi nopeasti ja eteni pimeälle takapihalle, etsien senkautta pääsyä suurelle linnanpihalle ja talleihin, välttäen joutumasta vihaamaansa linnaan. Hän löysi lopultakin uloskäytävän ja seisoi nyt uloimmalla linnanpihalla naisparvekkeen edustalla. Pysähdyttyään sinne hetkeksi miettimään kuuli hän ihanan naisäänen laulavan: