"Niin synkän tahdon nyt asunnon, ett tulikin siellä on valoton."
Se oli laulu kuningas Valdemar Suuresta ja hänen onnettomasta sisarestaan, joka kuoli tanssiessaan ankaran veljensä kanssa. Tuo laulu oli saanut hänet usein itkemään pikku Agnetan kanssa lapsuutensa aikoina Björnsholmissa ja nyt hänestä tuntui kuin Agnetan suloinen ääni olisi laulanut. "Agnete huudahti!" hän. "Agneta neito, oletteko siellä?" Ikkuna narahti hänen päänsä yläpuolella naisparvekkeella, ja hän näki linnanpihan soihtujen valossa saman lumoavan olennon, jonka hän viimeksi oli nähnyt Haldissa, mutta joka silloin ei tahtonut tuntea häntä eikä antanut kutsua itseään Stig Antinpojan tyttäreksi.
"Pakene! Pakene! Sven Tröst!" kuiskasi hänelle rakas tuttu ääni. — "Te olette suuressa vaarassa."
"Agneta neito!" toisti hän. "Tekö täällä? Ja te tunnette minut ja tahdotte pelastaa minut näiden irvistävien susien joukosta?"
"Paetkaa! Joutukaa!" jatkoi ystävällinen ääni hätääntyneenä. — "Teidät heitetään torniin. — Minä olen kuullut isän antavan ankaran käskyn portinvahdille."
"Teidän isänne? Tahdotteko kuitenkin olla hänen tyttärensä? — nyt, kun hän taas on itsevaltiaan kätyri —"
"Minulla ei ole isää eikä ainoaakaan ystävää maailmassa". — lausui taas lempeä neitonen ikkunasta — "mutta elkää välittäkö minusta! — Taivaan nimessä! Paetkaa!" —
"Minä en liikahda paikaltani, maksakoon sitten vaikka henkeni, ennenkuin sanotte minulle rakastatteko minua vielä niinkuin meidän lapsuudessamme — tai olenko minä mielettömästi uneksinut teistä kaiken ikäni."
"Oi, elkää milloinkaan ajatelko minua, herra ritari!" kaikui nyt neidon ääni hiukan vieraammin, mutta ikäänkuin värähdellen. — "Minun täytyy mennä naimisiin ritari Podebuschin kanssa tai mennä luostariin."
"Kuninkaan suosikin, mokoman Eugenin parittajan vaimoksi!" huudahti Sven Tröst kauhistuneena —. "Tahdotteko itse?"