"En ikinä! Senvuoksi minut on teljetty tänne. — Minä tahdon kuolla luostarissa!"
"Sanokaa edes minulle — rakastatteko minua, ihana, siunattu Agneta! — ja niin totta kuin elän ei teistä tule herra Podebuschin vaimoa, ettekä kuole luostarissa!"
"Paetkaa, paetkaa! — Joku tulee!" kuiskasi hän väräjävin äänin. Ikkuna suljettiin nopeasti, ja kauniit kasvot olivat kadonneet. Sven Tröst jäi seisomaan ja tuijottamaan suljettuun ikkunaan. Hän luuli kuulevansa sen takaa Stig Antinpojan äänen. Mutta nyt kuului sotilasjoukon astuntaa ja aseiden helinää läheltä. Hän huokasi syvään ja poistui epävarmalta paikalta. Hän hiipi pitkin linnanmuurin pimeintä varjoa tallia kohti. Täältä hän löysi hevosensa ja vei sen ulos takaovesta, jonka hän sulki jälkeensä. Hevonen oli vielä satuloitu hänen edellisen ratsastuksensa jälkeen. Ensi kerran hän näin oli jättänyt hevosensa hoitamatta. Hän hypähti heti satulaan ja ratsasti ulos avoinna olevasta takaportista. Tuskin hän oli ehtinyt sataa askelta linnasta, niin hän huomasi ratsujoukon, joka kiirehti yleisestä linnanportista, näyttäen ajavan jotakin takaa. Hän käytti hyväkseen ennätystään ja katosi kuin nuoli yön pimeyteen.
KYMMENES LUKU.
Sönderborgin hääjuhlat eivät olleet vielä loppuun vietetyt. Piispa Sven oli aikaisin vetäytynyt pois maailmallisesta hälinästä lukukammioonsa, syrjäiseen puutarhahuoneeseen, missä asuttiin vain kesäisin, linnan ollessa täynnä vieraita. Hänen edessään pöydällä oli lamppu ja joukko kirjoituksia, mistä huomasi hänen aikovan viettää lopun juhlayöstä tärkeän ja vakavan työn ääressä. Tämä hänen työnsä keskeytettiin, kun nuori ritari astui sisään hänen luokseen, katse sekavana, ja kauneilla, mutta hyvin kalpeilla kasvoilla melkein epätoivoisen intohimoinen ilme. Se oli ritari Folgvard Lovmandson, drotsi Lovmandin eli Lainsäätäjän ainoa poika, niinkuin hänen isävainajaansa, drotsi Pietari Hesseliä, usein kutsuttiin. Nuori ritari oli koko päivän ollut mitä jännittävimmässä mielentilassa, joka ei ollut jäänyt ankaralta piispalta huomaamatta. Myöskin hengellinen herra oli kuullut huhuiltavan ritari Folgvardin luulotellusta rakkaussuhteesta prinsessa Helvigiin, ja itse puolestaan hän uskoi tulleensa vakuutetuksi siitä, ettei nuoren ritarin puolesta kohonnut savu, vaan ilmi tuli siitä palosta. Piispa oli ollut ritari Folgvardin rippi-isä ja opettaja. Hän oli nuoruudessaan ollut hänen isävainajansa hyvä ystävä ja oli siitä asti aina pitänyt isällistä huolta pojasta. Ennen poistumistaan hääsalista hän oli viitannut hajamielisen ritarin luokseen, ja pyytänyt hänen saapumaan tänne tällä hetkellä. Nyt seisoi kiihoittunut nuorukainen piispan edessä, mutta sanaakaan sanomatta. Piispa ojensi hänelle kätensä, ja hän painoi sen kiihkeästi huuliaan vasten.
"Minä en ole nähnyt sinua tuskin ollenkaan täällä näinä päivinä, rakas poikani!" sanoi piispa. "Sinä olet nyt jo yli vuoden mellastellut täällä vaarallisilla ja liukkailla holvikäytävillä antamatta minkäänlaisia kuulumisia itsestäsi. Et kai liene laiminlyönyt lukujasi? Etkö voisi kertoa minulle harjoituksistasi jalossa Ethicassa tai Logicassa? Sellaiset harjoittelut rauhoittavat ja jalostuttavat mieltä ja säilyttävät sen tämän katoavaisen maailman eksytyksiltä ja kiusauksilta."
"Oi, en, minä olen runoillut vain yhden laulun, hurskas isä!" — vastasi nuorukainen, "mutta sitä ei ymmärrä kukaan muu koko maailmassa kuin vain minä."
"Silloin, poikani, ei siinä liene tervettä logicaa eikä järkeä."
"Mahdollista, etteivät sitä muut ymmärrä", — vastasi nuori ritari kohottaen kaunista päätään. "Mutta sen minä teidän, että siihen minä olen sulkenut sieluni elämän ja ajatukset, ja kun minä viimeisenä tuomiopäivänä nousen haudastani tekemään Kaikkitietävälle tiliä kaikista salatuista synneistäni ja kaikista tuskistani ja toiveistani tässä ihmeellisessä maailmassa, niin ei minulla ole muuta ääntä kuin tämä minun lauluni, joka nyt yötä päivää kaikuu sielussani, mutta jota ei yksikään ihminen maailmassa voi eikä saa ymmärtää."
Piispa pudisti päätään. "Se mikä meissä on puhdasta ja selvää, ei kammoa valoa eikä ole arvoituksellista lähimmäisillemme!" sanoi hän miettivästi. — "Minä pelkään sinun pettävän itseäsi, poikani, tekemällä itse pimeyden sielussasi epäjumalaksesi. Annappas kuulla, mitä tarkoitat sillä, että niin suuri viisaus tarvitaan sen ymmärtämiseen!"