"Eikö jokaisen ihmisen sielu ole hänelle itselleen arvoitus, hurskas isä. Mitenkä voisi muutamilla sanoilla tyhjentää kuolemattoman sielunsa äärettömät rikkaudet. Jos minulla olisi soittimeni mukanani, niin voisin ehkä teille viitata mitä tarkoitan, ihmiskielellä ei siihen ole riittävästi sanoja. Mutta — jos tyydytte säveliin, jotka minulla ovat rinnassani, ja kuuntelette enemmän säveleitä kuin köyhiä sanoja, niin tahdon mielelläni laskea salarippini teidän sieluunne!"
Piispa nyökäytti myöntävästi, ja nuorukainen alkoi hiljaisella äänellä ihmeellisen salaperäisen rakkauslaulun, joka vielä kaksisataa vuotta senjälkeen on ollut kaikkien salaisesti ja onnettomasti rakastaneiden lempilaulu. Tämän uuden laulun ovat kuudennentoistavuosisadan naiset kirjoittaneet muistiin. Hänen surumielinen äänensä sai vähitellen yhä enemmän eloa, ja hämärimmät sanat muuttuivat mitä ihanimmiksi säveliksi hänen huulillaan, hänen silmiensä väliin täyttyessä kyynelillä, väliin hehkuen intohimoista voimaa ja epätoivoista rohkeutta, joka uhmaa tuskaa ja kuolemaa. Hänen sielunsa oli kuin kuoleva kotka, joka kärventynein siivin kiitää kohti aurinkoa, joka sen polttaa.
Aluksi katseli piispa osanottavan surumielisesti häneen, kun nuori ritari väräjävin äänin puoleksi kuiskasi, puoleksi lauloi:
"Jätä sieluni korkehin kaipauksesi Suo unhoon pyyteesi mennä! Jätä hedelmä, niit'et saa omakses, Päin pilviä turhaan äl' lennä!
Miks kannat sä puuta roviohon, joll' itsesi polttaa voisit! Kun kerran se oikein syttynyt on, sit'et sammuta, kuten soisit.
Oi poloista! Kurjaa toivoa, oi! Vähän mieles sai lohtua maistaa! Vähän aurinko armahti, lämpöä soi, vähän jaksoi ylitse paistaa!"
Mutta nyt muuttui hänen äänensä varmemmaksi; hänen katseestaan uhkui hurjan uskalias toivo, ja hän jatkoi vilkkaammin:
"Miks' sanoit sa mahdottomaksi sen, mitä sentään todeks' voi saada? Luja mieli mahti on totinen, sit'ei mahdottomuudet kaada.
Ylös päivään päin miten oksassaan kesähedelmä kohoaakin, — kun Jumala suo, se aikanaan alas putoo kuin putoaakin.
Ja haukka kuink' ylhäällä lentelee, pedot alla kuink' ärjyneekin. He peljätä saa: pian kahleihin erämies ne vangitseekin