Et nää, miten suuri mun voimani on, sen salaan mä, sisään suljen; en yksin ole missään, en turvaton, kera varman saaton ma kuljen.
Mitä vankilan vaivoista, pakosta sen! Kevyt kantaa on mieluinen taakka. Ilolaulu on loppuna itkujen, yö kestää vain aamuhun saakka!"
"Vaikene, kurja! Nuo ovat hullun mielettömiä ajatuksia!" keskeytti piispa hänet huolestuneena. "Tuota ilolaulua, jonka uneksit seuraavan itkuasi, minä kammoan — sitä iloista päivää, joka häämöittää sinulle synnin ja eksytyksen yöstä, minä kauhistun, sinun tulevaisuuttasi ajatellessani."
Mutta nuori ihminen ei kuullut hänen sanojaan; hän jatkoi yhä innokkaammin ja kovemmalla äänellä:
"Miks' kortta en kantaisi rovioon mi polttain voi vapaaksi päästää! Sen aamunkaste parantakoon tuli auringon mit' ei säästä!
Miks elämän tuskaa mä pelkäisiu, mi elossa pitävi mua? Lyhyt vankeus, tuskaton kuolokin voi eloksi vaihettua!"
"Vaikene, vaikene! Minä tiedän kaikki, onneton!" huudahti nyt piispa ja tarttui hänen käteensä. — "Sinun laulusi samoinkuin silmäsi peittävät vain huonosti sen minkä jokainen näkee sinun sydämessäsi tapahtuvan? Jos autuutesi on sinulle rakas, nuori ystäväni, niin sammuta se tuli, joka sinua salaisesti kalvaa! Jos nuori elämäsi on sinulle pyhä, niin poistu Tanskan hovista. Elä ikänä enää tapaa tuota ylhäistä naista, tiedät, ketä tarkoitan!"
"Elämäni vuoksi minä en pakene!" vastasi Folgvard kiivaasti, "minä en ole tehnyt mitään rikosta. — Niinkuin nyt teille, ilmaiskoon lauluni ja katseeni koko maailmalle korkeimman iloni ja tuskani: mutta minun kieleni ei vielä ole maininnut siitä sanaakaan ainoallekaan ihmissielulle!"
"Eikö hänellekään?" kysyi piispa.
"Ei, elävän Jumalan nimessä, hurskas isä! Miten olisin sen uskaltanut? Enhän ole milloinkaan ollut hänen kanssaan kahden kesken."