"Hyvä on, rakas poikani!" sanoi piispa rauhoittavasti. "Silloin on onnettomuus, Jumalan kiitos, pienempi, kuin minä uskoinkaan. Mutta — sinun täytyy poistua täältä! Ei vain sinun henkesi — vaan sinun sielusi on vaarassa."
"Mitä on elämä minulle ilman häntä!" jatkoi intohimoinen nuorukainen. — "Sieluni autuuden vuoksi on minun turha paeta: vain hänen läheisyydessään, hänen lumoavan katseensa loisteessa, tunnen olevani autuas."
"Epäjumalan palvelusta, poikani! Kamalaa pakanallista sokaisua! — Silmienpyyteitä, lihanhalua." — —
"Elkää tehkö syntiä, hurskas isä!" keskeytti nuori ritari hänet ylpeän kiivaasti. "Silloin on myöskin syntiä ja jumalatonta, kun te polvistutte pyhälle neitsyelle ja rukoilette puhdasta autuuden äitiä." — —
"Näitä nuorten sydänten Casuistikoja [Tiede, joka tutkii arkoja omantunnonasioita] ei voi välttää", jatkoi piispa. "Minä tunnen nuo mielettömyydet; mutta minä tiedän myöskin neuvot niille. Jos sinun tunteesi on niin hurskas ja puhdas, kuin sinä uskot, niin osoita se minulle! Ellet sinä rakasta ainoastaan itseäsi ja omia mielitekojasi vaan sitä sielua, jota näyt jumaloivan, niin et kai tahtone tehdä omaa epäjumalaasi onnettomaksi?"
"Armias Jumala! Mitä tarkoitatte, kunnianarvoisa isä?"
"Oletko sinä niin soaistu, ettet näe mihin sellainen intohimo johtaa? Niin vähänkö sinä tunnet maailman ylhäisiä ja mahtavia? Luuletko sinä, ettei mustasukkaisuus, epäluuloisuus ja loukattu ylpeys saa oikeamielisyyden maljakkoa horjahtamaan tasapainostaan parhaimmassakin kädessä, jonka haltuun kansa ja valtakunta on uskonut kohtalonsa. Toivoisitko sinä elää päivänä, jolloin kuulisit riidan ja erimielisyyden vallitsevan tanskalaisessa kuningashuoneessa — ja sinun tähtesi? Tahdotko sinä, saadaksesi kylliksesi katsella kaunista kuvaa, joka kuitenkin täyttää sinun sielusi levottomuudella ja epätoivolla — tai, mikä on pahempi, synnillisellä ja jumalattomalla halulla — tahdotko sinä sellaisen kurjan, itsekkään, sairaloisen mieliteon vuoksi rikkoa ehkä muuten tyydyttävän perhe-elämän, etkä vain itse uskaltaa elämää ja kunniaa, vaan ehkä saattaa häpeään ja hengenvaaraan sen henkilön, jonka puolesta sinä haaveilevalla ilolla voisit kuolla?"
"Suuri Jumala!" huudahti Folgvard valahtaen kuolonkalpeaksi. "Mitenkä voitte ajatella sellaista mahdolliseksi? Kuinka hän olisi voinut ylpeässä sokaistuksessaan antautua sellaiselle hirviölle?"
"Elä tuomitse väärin sitä ruhtinasta, jonka haltuun Tanska tahtoo uskoa onnensa, mutta jonka sinä nyt olet vähällä pettää! — Jos hän tulisi kovaksi ja julmaksi vihassaan, niin olisihan se inhimillistä." —
"Te olette oikeassa!" alkoi Folgvard puhua. "Minä olisin Tanskan kurjin ritari, enkä suuren drotsi Pietarin poika, jos saattaisin hänet sellaiseen onnettomuuteen. Te olette peloittanut minua, hurskas isä! Minä lähden täältä heti. Minä tahdon vain kerran vielä nähdä hänen ihanat silmänsä näiden kirkkaiden hääkynttilöiden valossa — ja sitten — hyvästi tämän maailman elämä ja ilot! — Hyvää yötä!" Hän aikoi syöksyä pois, mutta piispa tarttui hellästi hänen käsivarteensa.