Näiden tärkeitten valtiokeskustelujen aikana ei kukaan näyttänyt huolehtivan onnettomista erotetuista puolisoista, jotka istuivat linnan vankitornissa, Stig Antinpoika ei tahtonut nähdä karannutta tytärtään, kuten hän nimitti häntä, ja Sven Tröstin, kapinoitsijan kuulustelua ja tuomiota ei näytty myöskään kiirehdittävän. Neljännen päivän aamuna oli linnassa paljon liikettä. Kuningas ratsasti palkattujen saksalaisten jousimiestensä etunenässä, marskeineen ja kaikkine ritareineen, täysissä varustuksissa ulos kaupungista, mukanaan piirityskoneet, teltat ja muut sotatarpeet. Yleisesti huhuiltiin Kallundborgin olevan kysymyksessä. Agneta oli nähnyt Podebuschin ja Stig Antinpojan marssivien soturien joukossa, ja hän tunsi sydämensä keveämmäksi, vaikka hän kuitenkin oli levoton ajatellessaan kuningattaren kiivautta ja kiihkeitä uhkauksia. Iltapuolella hän näki vieraan ritarin ratsastavan linnanpihaan ja tunsi ihmeekseen Folgvard Lagmanssonin, jonka hän tiesi olevan kuninkaan epäsuosiossa, koska hän oli Otto prinssin puoluelaisia ja Ebbesenin ystävä, Agneta näki miten hänet otettiin vastaan linnassa, ja muisti nyt, vaikka melkein kauhistuksella, sen, mitä hän ei koskaan ollut uskonut, mutta mistä niin monet puhuivat, että tämä salassa rakasti kuningatarta ja oli ollut hänen suosikkinsa aina hänen hääpäiväänsä saakka.
Ritari Folgvard ei ollut tullut pitemmälle kuin linnan yleiseen etusaliin, missä hän mitä kiihkeimmässä mielentilassa joutui keskusteluun vanhan jäykän hovimiehen kanssa, joka kuningattaren hovimestarina oli seurannut hänen mukanaan Sönderborgista ja nyt piti hänen hoviaan Vordingborgissa.
"Vahinko ettette tullut yhtätoista ja puolta tuntia aikaisemmin", sanoi hovimestari ja kohautti olkapäitään. "Ei, yksitoista ja kolmeneljäsosaa tuntia ennemmin teidän olisi pitänyt olla täällä", jatkoi hän ja katsoi tiimalasiin, "silloin olisitte tavannut hänen armonsa kuninkaan täällä vielä ja olisitte voinut hänelle itselleen esittää tärkeän asianne. Vaikka, oikein ajatellen, teidän olisi pitänyt olla täällä täysi kaksitoista tuntia aikaisemmin. Minä en nyt tosiaankaan tiedä, mitä minä tässä tukalassa asiassa uskallan tehdä tahi sallia — tai — —" Vanha herra näytti äärimmilleen hämmentyneeltä.
"Ei ole kolmatta mahdollisuutta", sanoi Folgvard kärsimättömänä. "Teillä on vain yksi asia tehtävänä, ja se on että viipymättä ilmoitatte minut kuningattarelle. Juuri hänen kanssaan minä tahdon puhua. Kuningas Valdemarin poissaolo ei vaikuta mitään asiaan."
"Ah, sinä rauhan Jumala! ei vaikuta mitään asiaan?" sanoi hovimestari kauhistuneena ja katsoi arasti ympärilleen. "Te puhutte aivan julkeasti, herra Folgvard — On onni että olemme kahden. Asiahan koskee, kuten sanotte, niitä kahta omituista valtiovankia, joista kukaan täällä ei tiedä mitään", jatkoi hän kuiskaten. "Heihin nähden täällä ei ole käskyvaltaa kellään paitsi kuninkaalla itsellään ja mahtavalla linnanpäälliköllä; ja juuri mitä näihin vankeihin tulee ovat sekä linnanpäällikkö että herra Podebusch velvoittaneet minua mitä suurimpaan varovaisuuteen — ja sitäpaitsi —"
"Teillä ei voi olla mitään edesvastuuta", keskeytti hänet, Folgvard. "Kuinka pitkälle kuningattaren valta tässä voidaan ulottaa kuninkaan poissa ollessa, täytyy hänen itsensä parhaiten tietää, samoinkuin tahtooko hän ottaa minut vastaan. Minä pyydän teitä vain ilmoittamaan hänelle nimen ja pyyntöni päästä hänen puheilleen."
"Tuntiin ja viiteen minuuttiin on se aivan mahdotonta", vastasi hovimestari ja katsoi jälleen tiimalasiin. "Hänen armonsa on ollut huononvointinen. Juuri tähän aikaan hän on viimeisten yhdeksän päivän kuluessa suvainnut mennä kylpyhuoneeseensa. Sitäpaitsi on muuan vieras naishenkilö hänen luonaan ja hänellä itsellään on ollut armo erikoisesti määrätä minulle, etten minä tänään saa laskea ketään ihmistä tahi elävää olentoa naissaliin, ennenkuin soi rukoukseen ja hän ehkä armollisimmin käskee pitämään jumalanpalvelusta kappelissa."
Kärsimättömän ritari Folgvardin täytyi rauhoittua. Hän kulki äänetönnä edestakaisin etusalissa; mutta hänen rauhattomat kasvonilmeensä paljastivat salaisen taistelun hänen sisimmässään.
"Oikein ajateltuna, herra Folgvard", sanoi jälleen vanha hovimestari, "niin sallikaa minun vanhana tuttuna ja ystävänä — (vaikka minä pyydän teitä täällä, erikoisista syistä, olemaan mainitsematta tätä ystävyyttä) — sallikaa minun kaikessa varovaisuudessa, tahtoisin sanoa, ollakseni suora — kahdenkesken puhuen — etenkin kun se koskee teidän omaa parastanne — Oikein ajateltuna — arvelen minä — eikö olisi sekä viisaampaa että varmempaa, jos te ensin hakisitte käsiinne meidän mahtavan herramme, nuoren kuninkaan itsensä, ja vakuuttautuisitte hänen armonsa korkeasta armosta omaan kunnioitettavaan persoonaanne nähden, ennenkuin ryhdytte rukoilemaan toisten edestä? Ettehän te voine olla tietämätön niistä monista kummallisista huhuista, jotka ovat levinneet ja koskettelevat teidän entistä, varmasti aivan puhdasta ja moitteetonta suhdettanne meidän kaikkien korkean hallitsijattaremme persoonaan sekä teidän salaista osanottoanne määrättyihin vaarallisiin valtioasioihin. Mutta hiljaa! se on vaarallinen asia, jota ei saa mainita eikä ajatella hovissa. Ja sellaisten olosuhteitten vallitessa te uskallatte tulla tänne — juuri kuninkaan poissaollessa! Vakuutan, että koko ruumiini vapisee ajatellessani mitä tullaan uskomaan ja päättelemään tästä teidän täälläolostanne, ja mitä juoruilijat tulevat kuiskaamaan kuninkaan korvaan, niin minun kuin teidänkin käytöksestä, jos minä sallin teidän puhua silmänräpäyksenkään kuningattaren kanssa."
"Mitä koko maailman alhaiset ja heikot sielut arvelevat minusta, ei huoleta minua", vastasi Folgvard ylpeästi. "Mitä minun sieluni sisimpään kätkeytyy, siitä olen velvollinen tekemään tiliä vain Kaikkitietävälle. Mutta siitä, mitä olen elämässäni tähän päivään saakka tehnyt, voin, Jumalan kiitos, vastata jokaisen oikeudentuntoisen ja laillisen tuomioistuimen edessä koko maailmassa. En ole tullut tänne ryömiäkseni valtaistuinten edessä ja pyytääkseni mahtavien suosiota. Etsin vain totuudelle ja oikeudelle aulista sydäntä; mutta etsin sitä vain sieltä, mistä tiedän sen löytyvän."