"Hiljaa, hiljaa! Elkää puhuko niin äänekkäästi, ja muistakaa missä olette!" kuiskasi hovimestari ja kuivasi tuskanhien otsaltaan, tipsutellen ympäri kuin neuloilla ja näpähytellen pitkillä sormillaan. "Elkää Jumalan tähden tehkö kapinaa täällä linnassa! Jos te vihdoinkin tahdotte heittäytyä onnettomuuteen, niin saanhan Jumalan nimessä ilmoittaa teidät, kun aika tulee. Te olette omassa vallassanne, herra ritari, mutta minä en tunne teitä. En ole nähnyt teitä koskaan ennen. Se täytyy minun vakuuttaa teille. Te rehentelette niin rohkeasti, herra Folgvard, aivankuin täällä ei olisi minkäänlaista vaaraa, ja aivankuin olisitte te herra täällä linnassa. Mutta tahdon kuitenkin antaa teille hyvän neuvon vanhan tuttavuuden nimessä — (kuitenkin pyydän teitä olemaan puhumatta siitä kenellekään) — vain sen kautta olen itse saanut elää harmaapäiseksi: Jos tahtoo päästä sisään mahtavien korkeista ovista ja olla samalla varma vapaasta ulospääsystä eheänahkaisena niin saa noudattaa hanhen nöyrää tapaa ja kumartaa päätä varovaisesti, olkoon katto miten korkealla tahansa; sillä kynnys on väliin vähän liukas ja niljakka, saan kunnian sanoa teille."

"Siitä viisaudesta ei hanhelle ole paljokaan hyötyä Martinmessun aikoina", sanoi Folgvard ja nauroi katkerasti. "Minä en halua hanhen onnea hovissa; mutta sen tiedän, että missä Helvig rouva on hallitsijattarena, merkitsee joutsen enemmän kuin hanhi ja kotka enemmän kuin luikerteleva tarhakäärme."

"Sallikaa minun vain muistuttaa teitä siitä, ettemme nimitä kuningatarta vain ilman muuta rouvaksi", huomautti tuskastunut hovimestari ja silmäsi rauhattomasti kaikkiin oviin.

Folgvard vaikeni ja kääntyi hänestä. Hän huomasi säihkyvin silmin vanhan harpun, joka riippui lieden luona. Se oli sama, jolla hän niin usein oli soittanut prinsessa Helvigille ja hänen neitsyeilleen Sönderborgin naissalissa; mutta nyt se oli unohdettu ja epävireessä. Hän viritti sen tottuneella kädellä, ja pian kuultiin nuo kauniit ja sydämeenkäyvät säveleet, joilla hän naissalissa taisi tenhota ja ihastuttaa kaikki naissielut, ja joissa hän oli löytänyt salaisille tunteilleen kielen, josta mikään maallinen tuomari ei voinut häntä tuomita, mutta joka tunki syvemmälle sieluun ja sydämeen kuin hehkuvimmat sanat.

"Tahdon hankkia tiedon siitä, eikö ole loukkaavaa hyviä hovitapoja vastaan soittaa niin liikuttavasti hovissa", mumisi hovimestari ja selaili kirjaa, jonka hän oli ottanut esiin, ja joka sisälsi kuningattaren hovinpidon säännöt.

Salakammiossa, kolmannessa siitä lukien, istui sillävälin kuningatar Helvig kullatussa nojatuolissa ompelupöytänsä ääressä. Hänen edessään seisoi hänen vihattu kilpailijattarensa, pieni rügeniläinen Tove neitsyt. Heti kuninkaan lähdettyä oli tämä kahden aseenkantajan kautta saanut käskyn silmänräpäyksessä seurata heitä kuningattaren luo. Hän oli kuitenkin viipynyt muutamia tunteja ja käyttänyt pitkän ajan pukeutumiseensa. Mutta sentähden hän olikin saanut seistä kuin neuloilla kolminkertaisesti niin monta tuntia ulommaisessa naissalissa. Pitkän ja tuskallisen odotuksen jälkeen oli hänet vasta nyt päästetty tähän kuningattaren sisimpään parvekekammioon, joka salakäytävällä oli yhdistetty varsinaiseen niin sanottuun naissaliin eli linnarakennuksen alempaan sivustaan, jossa naispalvelijakunta oleskeli, ja jossa leipomo, oluenpanohuone sekä kuningattaren kylpyhuone sijaitsivat.

Helvig kuningatar oli muutamia päiviä ollut todella sairas. Hän ei ollut nähnyt kuningasta eikä ollut ottanut osaa hovin tavallisiin seurusteluiltoihin yöllisen kevätjuhlan jälkeen, jolloin hänen tanssin aikana linnanpihassa luultiin vilustuneen. Täällä hän nyt istui valkeaan kylpypukuun puettuna ilman mitään koristuksia. Hänen pitkät palmikkonsa olivat huolimattomasti sidotut. Mutta kuitenkin oli jotain tarkoin harkittua tässä puolittain huolimattomassa vaatetuksessa, missä hän näytti paljon paremmalta kuin jäykässä kultakankaisessa puvussa, missä hän tavallisesti esiintyi. Hänen himmeä, hehkuva katseensa ja kuumeiset poskensa ilmaisivat unettomuutta ja salaista kalvavaa levottomuutta; mutta jääkylmin katsein hän tarkasteli arasti sisään astuvaa Tove neitsyttä.

Tuo pieni kaunis tyttönen niiasi syvään ja oli aivan hätääntyneen näköinen. Veitikkamainen ja uhmaava ilme oli kadonnut. Hän oli kuten tavallisesti puettuna turhamaisen komeasti ja kauniit muodot kevytmielisesti paljastettuina. Yllään vihreäsilkkinen avonainen sindaliröijy ja lyhyt hame seisoi hän pikkuisissa kultasolkisissa puolikengissään kuin tanssiin koristettuna. Mutta pelko oli karkoittanut ruusut hänen poskiltaan sekä veitikkamaisen hymyn, eikä hän tänään ollut läheskään niin viehättävä kuin vappujuhlan iltana. Kuningatar tarkasteli häntä kauvan vaijeten terävällä palavalla katseellaan ja näytti mittaavan hänen kasvuaan ja vertaavan hänen kauneuttaan omaansa heittämällä nopean syrjäkatseen suureen metallipeiliin kamiinin yläpuolella.

"Mitä käskette, kuningatar, koska olette kutsunut minut?" kysyi vihdoin Tove pelokkaalla äänellä. "Pelkään teidän armonne suuttuneen minuun."

"Siinä tapauksessa tiedätte kai itse syyn, Tove neito", vastasi kuningatar pakoitetun rauhallisesti. "Mitä kuiskailitte te salaa iltamyöhällä parvekkeella minun kuninkaallisen herra puolisoni kanssa?"