"Nunnavuorelle!" komensi nyt Ebbesen ja muutti silmänräpäyksessä suunnitelmansa. Hän osoitti miekallaan melkoista kukkulaa, joka vanhoista ajoista kantoi sitä nimeä, mutta, jota Geertin väkivaltaisena hallitusaikana oli käytetty kapinoitsijain mestauspaikkana ja kutsuttu Voivuoreksi. Se kohosi punaruskeille kanervakankaineen korkealle yli metsän, siitä oli tenhoava näköala ja se hallitsi koko paikkakunnan. Kahakassa avonaisella kentällä tarjosi kukkula edullisimman aseman.
Vastoin tapaa ei päällikön käskyä heti noudatettu joko ei oltu ymmärtävinään hänen tarkoitustansa, taikka ehkä paikkaa pidettiin liian turmiota tietävänä.
"Nunnavuorelle!" uudisti Ebbesen käskynsä ankaralla äänellä. "Verivuorelle! Sieltä huutaa monen uskollisen kansalaisen veri taivaaseen, sieltä tulee meidän tänään suorittaa Jumalan sallimuksena kuolema tuomittujen ylitse!"
Nyt hänet ymmärrettiin ja käskyänsä noudatettiin riemuhuudoilla ja hurjalla ilolla. Jonkunlainen hämmennys oli kai syntynyt talonpoikaisjoukossa äkillisesti muutetusta liikkeestä ja uuden taisteluasennon muodostamisesta. Mutta heidän onnistui kuitenkin saada edullinen asema, ja he miehittivät Nunnavuoren ennenkuin Skanderborgin lukuisa varustusväki oli ennättänyt järjestää itsensä hyökkäyskuntoon.
"Tästä tulee lämmin vainajien päivä, kunnolliset kansalaiset", sanoi Ebbesen ja ratsasti rintaman — tiheän kuin muurin — etunenässä kukkulanpartaalla. "Aloittakaamme se hiljaisella rukouksella niiden sielujen puolesta, jotka tänään lähtevät manalaan ja varmasti toivoen vapaudenhengen pelastavan Tanskanmaan tyranneista ja orjuudesta, niin kauvan kuin täällä vielä on eläviä sieluja jäljellä." Senjälkeen hän astui alas ratsailta ja polvistui kukkulalle lyhyeen hiljaiseen rukoukseen. Koko sotajoukko seurasi hänen esimerkkiään ja hetkisen oli niin hiljaista että tuskin hengähdystä kuului. "Jumala ja Pyhä Knuut on ikuisesti oleva meidän ja Tanskan kanssa," puhkesi nyt Ebbesen puhumaan rohkaisevalla äänellä ja heilautti itsensä hevosen selkään. "Se kansa, joka tahtoo itsevaltiaansa hävittää ja kuolla vapautensa edestä, on voittamaton. Elkää antako eksyttää tai järkyttää itseänne", jatkoi hän heittäen varman katseen taistelupaikan yli, "vaikka näkisittekin hetken päästä mustan Rauta Henrikin tulevan vastaanne Horsenin tietä kaikkien niiden kanssa, joille olette luvanneet kuolemaa ja tappiota. Tiedän, että hän on tuleva kuin rajuilma hajoittaakseen meidät. Mutta seisokaa vain vankkana kuin muuri, kunnes voimme yhtyä rinta rintaa ja miekka miekkaa vasten. Olemme jakaneet päivän ja tuulen vihollistemme kesken; voimamme on melkein sama. Kuitenkin, jos vihollinen olisi kaksinkerroin voimakkaampi, ei hän tule näkemään kenenkään juutilaisen selkää, ja lähinnä Jumalan apua ei hän tule kukistamaan meitä eikä Tanskan valtakuntaa. Muistakaa lupauksenne, rohkeat kansalaiset, ja Tanskanmaa ei ole meitä unohtava niinkauvan kuin Nunnavuori seisoo. Tässä saamme joko me tai vihollisemme pureksia ruohoa." Senjälkeen hän nosti kätensä. Kolmetuhatäänisen eläköön huudon kaikuessa pärähyttivät Ebbesenin rummut Verivuorelta. Torvet törähtivat yht'aikaa molemmissa sotajoukoissa. Sotahuuto kajahti ennen kuulumattomalla katkeruudella ja merkillinen Nunnavuoren tappelu alkoi, jota ei vielä tanskalaiset eikä holsteinilaiset viisisataavuotta jälkeenpäin ole unohtaneet.
Tämä oli yksi kaikkein verisimpiä taisteluita Tanskan vapauden puolesta.
Tuskinpa kohtasivat toisensa heittokeihäät ja linkokivet, jotka pilvenä taivaalla sinkoilivat, iskien alas sotajoukkojen kilpiin, ennenkuin kreivi Rauta-Henrik mustassa varustuksessaan hurjan ratsuparvensa etunenässä karautti täyttä laukkaa Horsenin tieltä Skanderborgin hyökkäysväen avuksi, halki välkkyvien peitsien ja tomupilvien. Kansalaisensa ottivat hänet riemuhuudoin vastaan. Sotahuuto kuului taasen; taistelevat joukot iskivät yhteen ukkosen ryskeellä — ja nyt muodostui verilöyly julmaksi molemmin puolin. Kukaan ei peräytynyt rahtustakaan. Kukaan ei ottanut eikä antanut armoa. Aurinko kohosi korkealle; tuli keskipäivä, eikä kukaan vielä voinut nähdä kummalle puolelle voitto kallistuisi. Ebbesen ja hänen vannoitettu joukkonsa puolusti tukevaa asemaansa ja heitti vihollisen monta kertaa takaisin, alin-omaa ottaen uudestaan edullisen asemansa, vaikka se taistelun ankaruudessa usein näytti menetetyltä. Nunnavuori oli peitetty ruumiilla; mutta yhtä monta vihollista makasi kukkulan juurella. Taistelua jatkettiin väsymättömällä innolla, ja aurinko teki jo laskuaan, ennenkuin kreivi Henrik ja Ebbesen olivat päässeet toisiaan niin lähelle, että heidän vimmastuneet katseensa ja miekkansa olisivat voineet yhtyä, sillä mieskohtaista ottelua tärkeitten päällikköjen välillä koittivat sekä saksalaiset että tanskalaiset soturit estää.
Kesken kuuminta tappelua, kun tanskalaisia kovimmin ahdistettiin, kuului riemuhuuto juutilaisten joukosta: "Katsokaa! katsokaa! vahva Jaakko Mestari! — Eläköön! Skanderborg on valloitettu!"
Ebbesen käänsi kasvonsa linnaan päin; Tanskan valtionlippu liehui torninharjalta, ja sotaisa piispa Riibestä pidätteli suuren sotaorhinsa selässä nostosillalla, voitetun linnan luona hän näkyi järjestävän sotajoukkonsa voidakseen ottaa osaa teurastukseen. Kreivi Henrik oli kuitenkin huomannut tämän vastoinkäymisen; hän oli jättänyt linnan oman onnensa nojaan, mutta katkaissut piispalta tien linnasta ja siten piirittänyt sekä linnan että Nunnavuoren, niin että piispa sai tyytyä voittoonsa, voimatta tulla Ebbesenin avuksi tai katkaista paluumatkaa kreivi Henrikiltä. Geertin urhein poika ei ajatellut muuta kuin saavuttaa isänsä surmaaja. Hän taisteli verrattomalla urhoollisuudella, ja nyt hän näytti ansainneen Rauta-Henrik-nimen, jolla häntä sekä viholliset että ystävät kunnioittivat hänen voittonsa jälkeen Kallundborgin luona, jolloin hän taisteli kuningas Valdemaria vastaan. Miekan iskut eivät näyttäneet osuvan häneen; hän istui mustissa varustuksissaan kuin rautaan valettu korkealla panssariin puetulla sotaorhillaan; jokainen vihollinen, joka koitti häntä lähestyä oli kuoleman oma. "Tehkää tilaa, te mielettömät!" huusi hän Sven Tröst'ille, ja niille nuorille kuolemaan vihityille ritareille, jotka vielä eroittivat hänet hänen verikostonsa päämäärästä.
"Ettekö tunne tätä miekkaa? Suuren Geertin henki asuu sen kärjessä — se ei lepää ennenkuin se on maistanut isäntänsä murhaajan sydänverta — tilaa!" Oli kuin miekkaa tosiaankin olisi ohjannut voittamaton mahti; jokaiselta iskulta virtasi veri. Mutta musta rautamies istui itse järkähtämättömänä ja kuin kiinnikasvaneena satulaan. Kypärän silmikko alaslaskettuna ja suuri madonnakuva rinnallaan oli hän ihmeteltävästi mahtavan isänsä näköinen. Se, joka oli nähnyt tuon kunnioitetun sotaherran Gottorpin ja Dannevirken otteluissa eli Tophedenissä, eikä tietänyt hänen kuolleen ja haudatun, olisi luullut hänen siinä itse taasen heilauttavan suurta miekkaansa, jonka kärkeen hän tahtoi ripustaa Tanskan kruunun.