Sven Tröst ja ne nuoret ritarit, jotka olivat ottaneet sakramentin verisellä valallaan, pysyttäytyivät taajasti yhdessä, luoden ruumiista vallin Ebbesenin ja hurjan Henrikin välille. Vihdoinkin oli koko vihitty joukko kaatunut, paitsi Sven Tröst, joka vielä uupunein käsin ryntäsi kreivi Henrikkiä vastaan. Mutta saatuaan iskun kypäräänsä Geertin raskaasta miekasta, keikahti hänkin satulasta ruumisläjään, ja kreivi Henrikin hevonen juoksi korskuen yli hänen ja verisen vallin.
Tästä lähtien ei Sven Tröst tietänyt mitä ympärillään tapahtui, sillä hän makasi melkein tiedotonna.
Miekan isku oli ikäänkuin lyönyt hänet hervottomaksi. Tuntematta kipua mistään melkoisemmasta haavasta, oli hän kuitenkin samassa tilassa kuin maatessaan Björnsholmissa koko vuoden voimattomana ja melkein mielenhäiriössä. Hän tunsi ainoastaan kummallisen kosketuksen kypäräkuhmusta, joka oli painunut ohimoon, mutta hänen oli mahdoton nostaa kättänsä ja vapautua painavasta rautapäähineestä. Hän makasi melkein haudattuna suureen ruumisläjään. Aseitten kalske ja sodan melske kohisi vimmatusti hänen korvissaan, kuolemankirkunain ja voittohuutojen seassa; mitään yksinäistä ääntä ei hän voinut eroittaa. Kuitenkin hän oli kauhistuneena kuulevinaan Ebbesenin nimen riemuhuudoin kaikuvan vihollisten ja valituksin tanskalaisten talonpoikaisjoukosta. Mutta hetken päästä luuli hän kuulevansa tuhatäänisen huudon: "Vahva Jaakko Mestari! Voitto — kostoa Ebbesenille!" Nämä sanat sielussaan hän vaipui melkein tiedottomaan tilaan, jonka hän niin hyvin tunsi tainnostilastaan Björnsholmista. Kiusallinen aivojen jännitys muuttui kuolemankaltaiseksi rauhaksi, ja hän olisi voinut nähdä koko maailman menehtyvän ympärillään voimatta hituistakaan liikahtaa. Hänestä tuntui kuin kohiseva Länsimeri kuohuisi hänen ylitsensä aseitten kalskeessa, mutta alituisesti hiljenevällä kohinalla, siksi kunnes se viimein muuttui haudanhiljaisuudeksi hänen ympärillään, ja hänellä ei enään ollut tietoa mistään.
Kuinka kauvan hän tässä horrostilassa oli maannut ei hän tiennyt, mutta ensimäinen mitä hän kuuli saatuaan takaisin tajuntansa, oli juhlallisen vigilian tai rukousvirren surullinen ääni, jota kaikille sieluille laulettiin. Hän avasi silmänsä. Oli yö. Avara tähtitaivas kaareutui upeana hänen ylitsensä; mutta hän makasi vielä samalla paikalla ruumisläjässä. Taistelu oli lopetettu. Ei näkynyt ystäviä ei vihollisia, mutta Nunnavuori oli ruumiiden ja katkenneiden aseiden peittämä. Siellä täällä voihki vielä joku kuolevainen. Hänen vieressään nousi ruumiitten keskeltä ristiinliittyneet kädet ja puoleksi luettu "Isä meidän" keskeytyi kuolon huokaukseen. Se oli yksi hänen ja Ebbesenin hyvistä ystävistä nuori ritari Frost, joka oli ollut mukana matkalla Randersiin. Sven Tröst olisi tahtonut puhua ja sanoa hänelle jäähyväiset, mutta ei voinut; hän koetti nostaa päätään, mutta se oli raskas kuin kivi, ja kaikki hänen jäsenensä olivat puutuneet. Nyt hän taas kuuli hartaan vigilian äänet. Ne olivat tulleet häntä lähemmäksi, ja hän huomasi hengellisen kulkueen, joka harvinaisen hiljaisessa marraskuun yössä, tulisoihtuja ja Corpus-domini verhoa kantaen kulki hitaasti yli tappotantereen. Kookas mies piispan puvussa kulki helakan-punaisen katoksen alla monstranssi yhteen liitetyissä käsissään, virittäen syvällä äänellä vigilian kuolleille sieluille. Piispa oli vahva Jaakko Mestari. Joskus pysähtyi kulkue jonkun kuolevaisen luo, jolle piispa sanoi lohduttavia sanoja ja virkisti häntä vihityllä rippileivällä. Senjälkeen hän kulki eteenpäin jättäen kuolevaisen soturijoukolle ja muutamille hengellisille, jotka seurasivat piispaa ja hänen kuoropoikiaan lääkkeitä ja paareja kantaen. Vihdoin tuli kulkue lähelle sitä paikkaa, missä Sven Tröst makasi; mutta se meni ohitse häntä huomaamatta, sillä hän makasi alas painuneena ruumiitten joukossa voimatta puhua saatikka liikuttaa itseään.
"Rehellinen herra piispa, auttakaa minua, ja minä en milloinkaan enää usko Gondulin henkiin", rukoili heikko, vaikeroiva ääni hänen jalkojensa juuressa. Se oli Musta Sven, joka oli pahoin haavoittunut ja suurella vaivalla oli kaivautunut esiin ruumiitten keskeltä. Kulkue pysähtyi ja piispa lähestyi monstransi kädessä.
"Ei, ei, hurskas herra!" rukoili haavoittunut kuolevaisella äänellä. "Elkää välittäkö minun poloisesta sielustani. Mutta katsokaa, tuossa makaa rakas, nuori herrani, Sven Tröst, jos voitte kutsua hänen sielunsa takaisin, saatte mielellään antaa omani mennä."
"Sinäkö siellä olet?" sanoi Jaakko Mestari ja nyökäytti osanottavasti päätään. "Pakanassakin voi löytyä rehellisyyttä. Pidä hänestä hyvää huolta, veli Thoger! Hänen sielunsa ei ole yhtä musta kuin kasvonsa."
Sillä aikaa kuin hengellinen lääkäri otti huostaansa Vollen, joka jo kuitenkin oli heittänyt henkensä, katseli piispa ruumiista ja valaisi heidän kasvojaan soihdulla. "Herra minun Jumalani, täältäkö minun piti löytää reipas Sven Tröstini!" sanoi hän. "Ah, nyt hän on vaijennut, niin äänekäs kuin ennen olikin. Mutta enhän tunne ketään näistä ja heidän sielunsa ovat jo kaikki edesmenneitä."
Sven Tröst kuuli piispan äänen, mutta kaikista ponnistuksista huolimatta hän ei voinut puhua eikä liikahtaakaan.
"Oi, täältä on kai minun myöskin haettava kunnon Ebbesenimme ruumista", jatkoi piispa liikutettuna. "Hän on kaatunut, senhän tiedämme, valitettavasti, ja tätä päivää tullaan kauvan Tanskanmaalla muistamaan. Mutta voiton sai hän kuitenkin kuolemassaan: kunnia ja ottelupaikka jäivät hänelle. Hakekaa joka taholta, ystäväni. Jos kerran Ebbesenin sisarenpoika makaa ruumiitten joukossa, ei Ebbesen itse voi olla kaukana täältä, sillä emme antaneet heille aikaa vetää häntä muassaan pakomatkalle rääkätäkseen häntä kuolemassaan."