"En, naapuri, mutta varmaa on, että urhoollinen Åke Johnson seurasi heitä maasta. Sanotaan hänen olleen mieltyneen toiseen heistä; mutta hän tuli yksinään takaisin ja kuoli kaksi vuotta ennen kuningasta. Minä muistan hyvin sen päivän, jolloin hänet haudattiin. Se oli kuusitoista vuotta sitten. Kuningas itse kulki juhlakulkueessa lähinnä kirstua ja oli syvästi murheellinen. Hän oli kolme vuotta sitten kadottanut rakkaan isäpuolensa, iloisen kreivi Gerhardin, hänet, jota kutsuttiin sokeaksi; hän oli ollut hänelle rehellinen ja uskollinen ystävä kaikkina aikoina. Kuninkaan toinen ystävä, drotsi Pietari Hessel, oli kuollut kolme vuotta kuninkaan häiden jälkeen, ja vuotta ennen oli hän kadottanut vanhan viisaan neuvonantajansa, John Littlen. Niin, niin, hänellä oli tosiaankin paljon surua eläessään; mutta paljon kunniaa ja ihanuutta hän myöskin sai osakseen, se on varma. Minä olin hänen mukanaan suuressa kulkueessa Rostockissa. Siitä on nyt yli kaksikymmentä vuotta. Se oli hauskaa, uskokaa pois. Siellä me olimme hänen kanssaan suurella huvittelupaikalla kaupungin ulkopuolella, ja kaikki kävi loistavasti makeine viinineen, simoineen, ritari-leikkeineen ja soittoineen. Siellä oli joka päivä koolla yli kuusituhatta ihmistä ainoastaan nähdäkseen meitä, ja yli kaksikymmentä vierasta ruhtinasta oli saapuvilla, jotka kaikki kumarsivat meidän kuningastamme aivan kuin keisaria."
"Tuhat tulimmaista! näitkö sinä kaiken tuon komeuden, Kristern seppä?" keskeytti teurastaja hänet hymyillen. "Sinä kai olit mukana turnajaisissakin! Ei, totta tosiaan, sinähän ainoastaan taoit kultanaulat kuninkaan hevosen kenkiin. Tämä ei ole ensimäinen kerta, jolloin sinä sen meille syötät. Mutta kaikesta sinä et vielä ole puhunut. Näitkö sinä myöskin, miten hän silloin käyttäytyi, kun veljensä kuningasvainaja antoi hänelle ritarinlyönnin? Sehän tapahtui juuri samoissa juhlissa. Eikö pitkä Kristoffer sillä kertaa näyttänyt syntiseltä petturi raukalta, joka aijotaan mestata?"
"Hiljaa, ei hän oli jotensakin lempeä ja kohtelias", kuiskasi seppä vilkuen ympärilleen. "Olihan hän sillä kertaa sopinut veljensä kanssa, ja hän oli kalliilla valalla vannonut itsensä vapaaksi ja viattomaksi."
"Ohhoijaa", sanoi kankuri, tehden ristinmerkin. "Sen valan saa hän varmasti vielä kalliisti maksaa tässä maailmassa, käyköön sitten kiirastulessa miten hyvänsä. Sanotaan myöskin olevan totta, että hän on ollut liitossa ruotsalaisten herttuoitten kanssa, onpa hän luovuttanut meidän muonavarastojamme viholliselle ruotsalaisella sotaretkellä, silloin kun hän ehdoin tahdoin antautui vangiksi."
"No niin, mitä kaikkia onkaan siitä miesparasta sanottu", keskeytti teurastaja hurskaan kankurin ivallisesti hymyillessä. "Samana vuonna, jona hän vietti komeat häänsä, kerrottiin hänen uhanneen kuningas Meenvedin sekä kruunua että henkeä, epäiltiinpä hänen olleen salaisessa yhteydessä lainsuojattomien kanssa. Mutta olihan kaikki valhetta ja tyhjää puhetta; vannoihan hän itsensä siitä vapaaksi kuin rehellinen mies. Sen vuoksi saikin hänen drotsinsa Anders Högberg menettää henkensä. Hänen kävi vieläkin huonommin kuin Kallundborgin linnanherran. Mutta toverit, mitä me tässä menneentalvisista lumista väittelemme. Ja koska hän tuolla sisällä kuitenkin tuli kuninkaaksemme, niin emme tahdo puhua kuin hyvää hänestä. Siihen velvoittaa meidät vielä hyvä vapauskirjeemme, ja olemmehan me kokoontuneet tänne osoittamaan hänelle kunnioitustamme sekä suojelemaan häntä." —
"Tietysti", yhtyi seppä kiivaasti puheeseen, "onhan meidän velvollisuutemme suojella hänen henkeänsä, mutta oman kunniansa suojelkoon hän itse parhaansa mukaan. Siltä, joka on palvellut hänen autuasta veli-vainajatansa ei voi vaatia, että hän kantaisi kuningas Kristofferia käsillänsä. Niin, kuningas Meenvedin laista kuningasta me emme koskaan enää saa. Olihan hänelläkin virheensä. — Mutta mitäs niistä! Eipä hän kolikoita säästellyt ja komeutta hän rakasti; taisipa hän välistä olla liiankin ankara. Mutta miehen lailla hän kohotti maansa kunniaan, ja oikeutta rakastava hän oli kuin itse pyhä-Yrjänä ja arkkienkeli Mikael, joka syöksi Lusiferin helvettiin."
"Maltappas hiukan toveri", keskeytti hänet teurastaja, "oliko hän myöskin oikeudenmukainen kuningattarelleen — hänelle jonka vuoksi te piditte niin suurta ääntä? Eikö hän lopulta hylännyt hänet ja sulkenut hänet luostariin? Häpeä sanoa, mutta niin eivät olisi pyhä Mikael eikä pyhä Yrjänä kohdelleet vaimojansa."
"Ohhoh, akkojen loruja", alkoi seppä kiihkeästi, "tottakai siihen jotakin syytä oli; mutta sitä hän kyllä katui ja koetti hyvittää ennen kuolemaansa. Pahuksen kiivas hän oli, sitä ei kukaan voine kiertää — mutta sellaisiahan me olemme kaikki, eikä se niin paha asia ole. Kyllä hänellä olikin paljon päänvaivaa tuosta, joka on tuolla sisällä, ja ruotsalaisten vehkeilyistä. Jumala kyllä tietää, että kuningattarella oli hyvä sydän, mutta hän kuuluu olleen yhtä mieltä Ruotsissa olevien kapinallisten veljiensä kanssa, ja välittäneen vähä tuosta pelkurista — hänestä, joka oikeudenmukaisesti oli kuningas — siihen ei meidän kuninkaamme koskaan voinut suostua. Sillä sitä, jolla oli oikeus puolellaan, auttoi hän rehellisesti huolimatta siitä, oliko tämä roisto tai Fenix-lintu; ja minun tietääkseni oli hän siinä oikeassa, hän ajatteli kuninkaallisesti. Ja sitten seurasivat nuo kaikki hänen lastensa onnettomuudet."
"Voi armias Jumala! minkä onneton kuningatar sille taisi?" huudahti vakavan näköinen kirvesmies, joka tähän asti oli vaieten kuunnellut toisten puhetta. "Olihan hän paljon säälittävämpi kuin tuo hullu kuningas. Olisipa hän vain itse, auta armias, synnyttänyt lapset maailmaan, niin hän olisi saanut tietää, miltä tuntuu —"
"Se olisi ollut liikaa vaadittua, mestari", vastasi kankuri, "siihen ei olisi pyhinkään mies suostunut. Mutta minä olen usein kuullut sanottavan lapsien onnettomuuden olleen Jumalan rangaistuksen kuninkaan kovuudesta arkkipiispa Grandia kohtaan, sekä siitä, että hän nai sukulaisensa ilman pyhän isän suostumusta —"