"Pappien loruja", keskeytti seppä hartaan kankurin. "Hän teki oikein masentaessaan arkkipiispan. Ei kai se mies ollut niinkään pyhä, muuten ei meidän herramme olisi antanut panna häntä viralta. —"
"Mutta mitenkä oikeastaan kävi kuningas Meenvedin lasten?" kysyi teurastaja vilkaisten salaa ovelle, "eikö hän tuolla sisällä ollut osaltaan syypää näihin onnettomuuksiin?"
"Ei, toveri, roistollekin voi tehdä vääryyttä", vastasi vakava kirvesmies. "Syntyihän kuusi kuolleena maailmaan sen tietävät kaikki; ja olettehan kuulleet puhuttavan kahdesta nuoremmasta, niistä kahdesta kauniista kaksoisprinssistä, joiden puolesta rukoiltiin kaikissa kirkoissa, ja joista odotettiin niin paljon. Toisen tappoi tauti; mutta viimeinen ja ainoa putosi kuningattarelta vaunuista ja murskautui hevosten jalkoihin, kun hän aikoi kohottaa lasta näyttääkseen sitä kansalle. Oi, se mahtoi olla yhtä suuri onnettomuus maalle ja kansalle kuin itse Ingeborg kuningattarelle —" Sen vuoksi antoi kuningas viedä hänet luostariin, eikä tahtonut nähdä häntä.
"Aivan oikein mestari, niin minäkin olen kuullut", alkoi teurastaja taas puhua. "Teidän täytyy kuitenkin myöntää, Kristern seppä, että viisas kuningas Meenved lopulta tuli hiukan sekapäiseksi, ettekä te voine sanoa hänen olleen oikean aviomiehen esikuvan —"
"Herra varjelkoon, te puhutte kuin hullu; joka ei tiedä parempaa olioon vaiti, naapuri", huudahti vanha seppä kiivaasti lyöden nyrkillään pöytään. "Hän piti kuitenkin enemmän vaimostaan kuin yksikään teistä, lönkkähousut, pitää omasta tai toisen vaimosta, hän oli sitäpaitsi uskollinen hänelle kuin kulta. Sen minä olen kuullut Roeskilden piispa Olavin omalta palvelijalta, ja hän oli sen kuullut piispan omalta famulukselta, ja famulus oli kuullut sen piispan omasta suusta, sillä niin pian kuin piispa Olavi oli mennyt kuninkaan luokse ja puolustanut kuningattaren viattomuutta, heittäytyi kuningas hänen kaulaansa itkien kuin lapsi. Kuningas antoi heti tuoda hänet pois Pyhän Klaran luostarista ja kantoi häntä siitä päivin käsillään, kunnes hän heitti henkensä, siirtyen autuaiden majoihin. Kaikki se minkä kuningatar ennusti hänelle kuolinhetkenään, katsellessaan kuin pyhä enkeli rakkaan Jumalan taivaaseen, täyttyi aivan tarkalleen: kuningas ei voinut elää häntä kauemmin; sen hän tiesi, ja kuningas kuolikin, ennenkuin vuosi oli umpeen kulunut. Mitä vielä pyytäisitte? Nyt he lepäävät rauhassa ja rakkaudessa vierekkäin Pyhän Benktin kirkossa Ringstedissä", lisäsi väkevä seppä surumielisesti, "ja aina Ringstedissä käydessäni minä poikkean kirkkoon katsomaan heidän hautojaan ja rukoilemaan heidän sielujensa puolesta. Ei, miehet, elköön kukaan puhuko pahaa sanaa kuningas Meenvedistä: sellaista kuningasta emme pitkiin aikoihin saa. Vaikka kultaisitte hänet tuolla sisällä kiireestä kantapäähän, niin minä en antaisi ainoata karvaa kuningas Meenvedin keltaisesta parrasta tuon miehen vuoksi."
"Kuolema ja kirous, tuossahan hän seisoo!" mutisi paksu teurastaja tuijottaen ovelle, ja hän oli vetää oluttynnyrin hypätessään alas lattialle. Kaikki hypähtivät paikoiltaan ja katsahtivat pelästyneinä kuninkaan huoneen ovelle. Se oli auki, ja pitkä kuolonkalpea mies seisoi kynnyksellä, tuijottaen hurjasti eteensä; hänellä oli kynttilä toisessa ja paljastettu miekka toisessa kädessä, näyttäen unissakulkijalta tai aaveelta. Kynttilä, jota hän kantoi kädessään valaisi räikeästi kamalasti vääntyneet kasvot. Kankuri ja useimmat porvareista polvistuivat tehden ristinmerkin. Kun he tointuivat tästä pelästyksestään, oli ovi suljettu, ja peloittava näky kadonnut.
"Tuhat tulimmaista! Hän kuuli varmasti mitä sanoitte, Kristern seppä", sanoi teurastaja, joka näytti vähiten peljästyneeltä ja hymyili ivallisesti tyhjentäessään pikarinsa. "Kyllä hän vielä huomenna kykenee katkasuttamaan teidänkin kaulanne, ja kuka meille sitten kertoo tarinoita Eerik Meenvedistä ja Rostokin turnajaisista?"
"Jos sen sallitte tapahtua, niin olette kehnoja kiltaveljiä", vastasi seppä tyynesti. "Enhän minä sanonut sen enempää kuin minkä sanoisin hänelle itselleen vasten kasvoja tai hän kysyisi minulta, olkoon hän sitten lempeän tai happamen näköinen. Mutta hän on nyt saanut tuntea töittensä seuraukset ja taitaapa antaa pääni olla rauhassa. Hänen lienee kohta vaikea pitää omaansa kohdallaan."
"Eivät asiat sentään liene niin hullulla kannalla, toveri", sanoi vakava kirvesmies. "Kuka uskaltaisi kohottaa kättään häntä vastaan? Onhan hän kruunattu ja voideltu kuningas; jos hänen lankonsa ja keisari auttavat häntä niin voi hän vielä kerran päästä valtaan."
"Toverit hoi, juokaamme nyt ja kallistakaamme tynnyreitä!" keskeytti teurastaja sopimattoman puheenaineen. "Kuulkaa miten ne elämöivät tuolla takakartanolla! Kuninkaan omat aseenkantajat ja palvelijat siellä pitävät hauskaa, ja jos he uskaltavat, niin uskallamme kai mekin. On pian keskiyö. Jos silmämme tahdomme pitää auki, niin tarvitsemme juomaa ja laulua."