"Pojan murhaaja!" mutisi pastori tehden ristinmerkin. "Hänen väkensä ei varmasti armahda Jumalan, eikä prinssin palvelijoita."
"Ne ovat jo katkaisseet tiemme rajalle", huomautti aseenkantaja. Kaikki pysähtyivät pelästyneinä ja neuvottelivat, mitä nyt olisi tehtävä. "Minä tahdon neljän reippaan palvelijan kanssa viedä heidät harhaan, sillä välin kun te muut kuljette rajan yli", sanoi hän. Ei ollut pitkiä aikoja arvelemiseen ja annettiin hänen ratsastaa neljän miehen kera edeltäpäin. Molemmat toiset jäivät rovastin luokse, ja ribeläinen kaniikki ratsasti tiedustelemaan, mutta tuli pian aivan hengästyneenä takaisin. "Kiiruhtakaa täältä herra rovasti", huusi hän. "Tie on vapaa, mutta nuorta uskalikkoa — häntä kai emme koskaan enää näe. — Herramme palkitkoon häntä hulluudestaan. Vahinko, ettemme voineet valmistaa häntä paremmin kuolemaan. Hän sopii totisesti paremmin tähän hurjaan maailmaan kuin mihinkään muuhun."
Rovasti seurasi nyt ribeläistä kaniikkia, saapuen pian onnellisesti rajan yli. He jatkoivat matkaansa yöhön saakka Lübeckiläisen alueen halki. Usein he pysähtyivät katsomaan taakseen, mutta Sven Tröstiä ja hänen neljää seuralaistaan eivät he nähneet. Hiljaisena keskiyönä alkoivat molemmat hengelliset herrat laulaa hurskasta latinalaista pyhiinvaelluslaulua, joka sisälsi rukouksia niiden puolesta, jotka kuolivat matkalla, tai jotka äkkinäinen ja väkivaltainen kuolema tempasi syntiensä keskeltä. Mutta, ennenkuin Sven Tröstin ja hänen seuralaistensa sielumessu oli loppuun laulettu, kuului heidän takaansa kavion kapsetta ja iloista laulua. He olivat iloisesti yllätettyjä, nähdessään aseenkantajan palaava laalantilaisineen, jotka, sikäli kuin saattoi nähdä, olivat elossa ja hyvällä tuulella. Laalantilaiset kertoivat heti, kuinka he olivat heittäneet kuperkeikkaa holsteinilaisten kanssa lähellä Segebergin järveä ja väliin miekkailleet, väliin ratsastaneet kilpaa heidän kanssaan, kunnes ratsumiehet lihavine marskimaanhevosineen olivat väsyneet leikkiin. Sven Tröstin asetakki oli sotanuijan repimä, ja kirjailtu kyyhkyläinen hänen koreassa hatussaan riippui repaleisena hänen kasvoillaan. "Se, joka teki tämän, sai maksaa sen kalliisti", sanoi hän, "se lurjus tuskin avaa enää silmiänsä tässä maailmassa, ja jos edelleen saisin määrätä hänen kohtaloaan, en päästäisi häntä kiirastulesta ennenkuin hattu olisi jälleen ehjä."
"Onpa onni, maanmies, ettei sinusta tule piispaa tai paavia", sanoi kaniikki. "Sinusta tulisi aivan liian ankara herra eläville ja kuolleille. Onko oikein lyödä ihminen kuoliaaksi ja sitten vielä lisäksi toivoa hänen sielulleen rauhattomuutta ja ainoastaan repaleisen hatun vuoksi."
"Maatkoon hän sitten mielellään rauhassa", vastasi asemies. "Mutta hurskas herra, ette tiedä, minkä arvoinen se hattu on. Ette varmaankaan tahtoisi lukea sielumessua viholliselle, joka repii rikki pyhän neitsyeen kuvalla ja merkillä koristetun temppelilipun."
"Ethän vain tahtone verrata halpaa maallista vaatekappaletta pyhään palladioon?" sanoi rovasti. "Sinä olet nuori, rakastunut narri ja harjoitat epäjumalanpalvelusta sydämmessäsi maallisilla ja omatekoisilla muistoilla lihan maailmasta."
"Tämän epäjumalanpalveluksen antaa kyllä Herramme minulle anteeksi. En vaihtaisi tätä hattua kaikkien 11,000 neitsyen pyhiin jäännöksiin", jatkoi asemies rohkeasti, "Neidosta, joka sen ompeli, tulee ehkä kerran pyhimys — jonka kuitenkin Jumala estäköön olin vähällä sanoa. Ennenkuin taas näen hänet, täytyy ihmeitä tapahtua Tanskan maassa", lisäsi hän puoliääneen. "Mutta ellei meillä kaikilla olisi toivoa, näyttäisivät asiat pahoilta."
Matkan tarkoituksesta ei nuori asemies tiennyt muuta, kuin mitä oli saattanut arvata prinssin vakavista lausunnoista. Molemmat hengelliset herrat vaikenivat salaperäisesti kaikista tärkeistä asioista, keskustellen usein latinaksi. Rovasti Gerlack oli erittäinkin suljettu; hänen arvokas ilmeensä ilmoitti itseensätyytyväisen varmuuden tehtävänsä tärkeydestä ja omasta kelvollisuudestaan viisaudella suorittamaan valtiomiehen tehtävän. Hän näytti joskus katselevan nuorta asemiestä jonkunlaisella epäluulolla. Ribeläinen kaniikki Gottfried oli nuorempi mies, jolla oli vilkkaampi ja avomielisempi luonne; hän puheli mielellään nuorten maamiestensä kanssa heidän rakkaasta "Cimberlandista", noudattaen vastenmielisesti umpimielisyyttä, mihin rovastin valtiomiehen katse ja varovainen käytös näyttivät velvoittavan häntä.
Kaikki toivoivat nyt hartaasti lepoa, ja rovasti mainitsi siitä, aivan tarpeettomasti, latinaksi virkaveljelleen.
"Kunnianarvoiset herrat, koska te olette niin vahvoja latinassa, voisitte te auttaa minua selvittämään pari latinalaista ja lisäksi vääristeltyä sanaa", sanoi asemies puoleksi leikillisen, puoleksi vakavan näköisenä. — "Mitä merkitsee Dei gratia?"