Aikaisin seuraavana aamuna jätti junkkeri Oton lähetystö Brandenburgin hovin Prentlovissa kulkeakseen lähimmästä satamasta laivalla Saxköpingiin. Laalantilaiset palvelijat kuuntelivat osanotolla Sven Tröstiä, joka nyt antoi suuttumuksensa purkautua. Etenkin prinssi Valdemarin jahtipiiskasta lausuman uhkauksen vuoksi. "Hm, tyranni pistää heissä kuitenkin kaikissa esiin", mutisi hän. "Sellaiset herrat tuovat aina pöyhkeyden mukanaan kuvitellussa sankaripaidassa. Oikea jalosukuinen junkkeri näpäyttää kohta maamummoa nenälle ja tavoittaa aurinkoa ja kuuta kehdossaan."
"Mitä on tapahtunut, maanmies?" kysyi kaniikki. "Eikö linnassa ole osoitettu sinulle tarpeeksi kunnioitusta?"
"En puhu itsestäni, vaan lapsellisesta ja ylpeästä junkkeristamme täällä. Mutta minä olen väärässä; olin narri kun antauduin puheisiin hänen kanssaan. Mitä muuta olisi voinut odottaakaan puusta, joka kantoi meille tämän hedelmän, hänestä tuli Tanskan vapauden ja kunnian häpeäpaalu."
"Eikö prinssi ole vastannut toiveitasi, poikani?" kysyi rovasti Gerlack pilkallisella äänellä. "Se on ikävä hänelle, mutta onni hänen ruhtinaalliselle herra veljelleen. Ehkäpä et nyt tahdo ottaa kättäsi vanhimmalta kuninkaanpojaltamme, vaikka hän uskaltaisikin omata toisen mielipiteen valtioasioissa kuin sinä."
"Olen todella ansainnut ivanne, kunnianarvoisa isä", vastasi Sven Tröst katkeruudella. "Voitte kernaasti pitää sitä naurettavana, että minä kahdenkymmenen vanhana välitän muustakin kuin hevosista ja koirista, ja ennenkuin olen saanut harmaita hiuksia kurjuudessamme, uskallan ajatella ja puhua asioista, joihin maan kunnianarvoisimmat harmaapäät eivät löydä vastausta. Mutta teidän tulee ajatella, että Ebbe Galt Norserista oli isoisäni, ja että hänen rohkea poikansa, ritari Niilo Brattinborgilainen, on enoni. Olen nähnyt voimakkaan mestari Jaakko Ribeläisen ja piispa Sven Arhuusilaisen raudassa ja panssarissa ritareiden joukossa Haldissa, ja olen myös itse kerran ollut Dannevirken luona, missä saatiin otsat verisiksi Tanskan kunnian ja vapauden puolesta."
"Siitä urotyöstä ei sinun pitäisi koskaan puhua, poikani", keskeytti hänet rovasti. "Dannevirken viime urhot eivät seiso palmunoksat käsissään meidän aikakirjoissamme."
"Silloin ovat aikakirjojemme kirjoittajat ammentaneet viisaat tietonsa uuninnurkasta, mutta eivät koskaan itse nähneet asioiden tapahtumaa", vastasi Sven Tröst kiivaasti. "Jos ainoastaan tulos määrää kunnian ja jälkimaailman tuomion, niin on teillä oikein, oppinut herra; mutta jos kunnon mies voi kuolla kunnialla, ei teidän pidä halveksia niitä, jotka viimeksi kaatuivat Dannevirken luona."
"Niiden joukossa et sinä ollut", sanoi rovasti. "Enkä myöskään puhu niistä, jotka kaatuivat, vaan niistä, jotka pötkivät pakoon."
"Minä en, kautta Jumalani, juossut pakoon", vastasi aseenkantaja erittäin katkeroituneena, lyöden vaistomaisesti miekkaansa. "Mutta minä seurasin asemestariani, kun hän määräsi, eikä ollut muuta tekemistä. Saksalaiset pakenivat ja pettivät meidät; ja jos nyt sieltä on luvattu suojelussotajoukko, niin voimme kyllä taas saada häpeää ja pilkkaa osaksemme oman tyhmyytemme ja vieraiden roistojen uskottomuuden takia."
Rovasti vaikeni purren huulensa yhteen. "Elä puhu niin kiivaalla ja ylpeällä äänellä, nuori kansalaiseni", sanoi kaniikki, "eläkä koskaan unohda kenelle puhut. Minun kunnianarvoisa herra veljeni ja præpositus ei ole vastuunalainen siitä mihin hän korkean herransa nimessä on voinut ryhtyä. Eläkä ole kohtuuton urhoollisia saksalaisia ystäviämme kohtaan. Heidän rohkeutensa ja miehuullisuutensa on kuuluisa koko maailmassa; juuri he muinoin voittivat ylpeät roomalaiset legionat, vapauttaen Germanian ja Skandinavian roomalaisesta rautavaltikasta."