"Saksalaisten urhoollisuutta kohtaan tunnen kaikkea kunnioitusta, niin kauan kuin he pysyvät kotonaan. Mutta heidän ostetuilla lahtarijoukoillaan elköön kukaan ajatelko Tanskan pelastusta; se on samaa kuin ostaa häpeää ja onnettomuutta kansan ytimellä ja verellä, etenkin kun senvuoksi täytyy pantata saaria ja maita ja myödä uskollisia alamaisia kuin eläimiä."
"Kuka on pakoittanut ruhtinaitamme hakemaan vierasta apua, jollei itsepäinen ritaristomme, joka tahtoo olla sekä kuninkaan että kansan herrana?" puhkesi rovasti innokkaasti puhumaan. "Jos Haldin ja Björnsholmin ritarit ovat oppineet sellaista puhetta, tyhmänrohkea ihminen, niin pyydä heitä nyt varomaan itseään ja varo myös itse itseäsi! Sillä sen lupaan sinulle, että jokaisen sanan, jonka sinä tästälähtien sanot minulle sillä äänellä, olen saattava tulevan maanherramme kuuluviin, että hän saisi tietää minkälaista ihmistä hän on kunnioittanut luottamuksellaan ja armollaan."
"Ilmoittakaa vain hänelle, ei ainoastaan, mitä tästälähin sanon, vaan joka sana, jonka jo tähän asti olen puhunut", vastasi aseenkantaja ylpeästi. "Olen mielelläni toistava sen hänen läsnäollessaan, ja jos hän sen vuoksi uskaltaa taittaa hiuskarvankaan päästäni, kieltäydyn minä uskollisuudesta ja kuuliaisuudesta ja julistan hänet halpamaiseksi sieluksi, joka ei voi kuulla totuutta."
"Mutta sellainen puhe voi maksaa pääsi majesteetinrikkojana, nuori uskalikko, tiedätkö sen?" kysyi rovasti.
"Ei vielä", vastasi aseenkantaja uhmaavasti. "Sen, joka tuomitsee minua majesteettirikoksesta, täytyy itse olla majesteetti, ja myöskin silloin on laki meitä molempia varten. Teidän junkkerillanne ei ole oikeutta myöten vielä sanaakaan sanottavaa Tanskassa, ja jos hän haluaa ilman lakia ja oikeutta uhata elämääni, olisi hän laiton väkivallantekijä, jota vastaan minulla on aseet puolustaakseni itseäni. Sen voitte myöskin kernaasti kertoa prinssille, jos teitä haluttaa."
Rovasti vaikeni kalveten.
"Hiljaa, hiljaa nuori kansalaiseni! Sinä teet itsesi onnettomaksi", kuiskasi kaniikki. "Minä annan sinulle neuvon, elä tule mukanamme Saxköpingiin, sillä sinulle ei käy hyvin."
"Olkaa vain levollinen!" vastasi aseenkantaja puoliääneen. "Luulenpa tuntevani junkkerin paremmin. En ole sanonut muuta, kuin mistä tahdon vastata kuningas Valdemarin lain mukaan tai — jos mieluummin niin halutaan — miekalla ja tapparalla jokaista ritaria ja asemiestä vastaan, joka tahdotaan lähettää vastaani."
Tämän vakavan väittelyn jälkeen ei rovasti puhunut enää sanaakaan Sven Tröstille koko matkalla; mutta saattoi nähdä hänen närkästyneestä katseestaan, että hän aikoi pitää sanansa, eikä salata prinssiltä mitään, joka voisi saattaa rohkean asemiehen epäedulliseen valoon.