"Vaikka minä olisinkin niin onneton, että minun täytyisi epäillä teidän inhimillisyyttänne, niin on teidän kunnianne ja ylpeytenne oleva minulle takeena siitä, ettette tahdo pakoittaa minua tunnustamaan kuin halvinta rikoksentekijää", sanoi prinssi aivan tyynesti. "Mutta olkoonpa sitten kysymyksessä ystävä tai vihollinen, minä en koskaan tahdo rikkoa, mitä kunnia tekee laikseni."
"Minä tiedän kyllä", sanoi rouva Elisabet pilkallisesti hymyillen, "että teidän salaisuutenne eivät ole syvällä. Herrat suvaitkaa tutkia seinä ja lattia." Näin sanoen hän antoi herroille, jotka seurasivat häntä viittauksen, jonka jälkeen he ottivat kynttilät pöydältä ja näyttivät aikovan alkaa tutkimuksen.
"Odottakaa hetkisen", sanoi prinssi, "minulla on teille ehdoitus, armollinen rouva. Teille on ainoastaan tärkeätä tietää, että minä olen varmassa säilössä. Jos tahdotte luvata minulle, että kaikki etsiminen lakkautetaan, että ei vainota ja rangaista onnettomia, minulle uskollisia, jotka ehkä jo ovat koettaneet lähestyä minua tai tulevaisuudessa vankeuteni aikana voisivat koettaa sitä? Jos te tahdotte jalomielisesti luvata minulle sellaista sääliväisyyttä niitä kohtaan, jotka ajattelemattomasti ovat uskaltaneet elämänsä ja vapautensa minun puolestani, niin vapautan minä ruhtinaallisella kunniasanallani teidät kaikesta levottomuudesta ja pelosta minun täällä oloni aikana. Sanokaa kyllä!" lisäsi hän liikutettuna. "Myöntykää inhimillisyyden nimessä, ja te voitte tästä hetkestä antaa kaikkien vankilaani johtavien ovien olla avoinna. Minä en silloin astu jalallani tämän kynnyksen yli, ennenkuin minun uskollinen kansani ase kädessä, tai lankoni ja keisari ovat vapauttaneet minut."
Elisabet näytti hämmästyneeltä ja hän mietti muutaman silmänräpäyksen. "Ei", huudahti hän kiivaasti ja päättävästi. "Segebergin muurit ja minun varovaisuuteni voinevat vetää vertoja luotettavaisuudessa teidän kunniasanallenne, kuningas Kristofferin poika, ja petollisen Erik kuninkaan veli. Minä en luota enää kenenkään teidän sukuunne kuuluvan kunniasanaan. Alkakaa etsiminen, herrani."
Katkera harmin ilme näyttäytyi prinssin kasvoilla. Hän horjahti ja piti kiinni tuolista, mutta hän kokosi voimansa ja hillitsi vihan ja loukatun ylpeyden purkauksen, joka väikkyi hänen huulillaan ja antoi hänen kirkkaalle katseelleen kiihkoisan ilmeen. "Jumala suokoon teille anteeksi nämä sanat, rouva Elisabet!" sanoi hän hillityllä äänellä ja käänsi katseensa ylpeästä rouvasta hiljaista tähtiloistetta kohti, joka aivan kuin lohduttaen tuikehti häntä vastaan vankilan ikkunan kautta.
Luukku lattiassa oli niin taidokkaasti laadittu ja niin kivilattian kaltainen, että oli mahdotonta keksiä sitä, kun se oli suljettuna. Sitäpaitsi voitiin se avata ainoastaan salakäytävästä ja sen tarkoituksena näytti olleen salaa viedä vankeja, linnoitukseen, ilman että nämä saattoivat pelastua samaa tietä.
Kun etsiminen oli päättynyt aivan tuloksetta, polkaisi Elisabet kiivaasti lattiaa. "Hyvä!" sanoi hän kylmästi, "koska te ette tahdo auttaa meitä, prinssi Otto, täytyy teidän suostua heti muuttamaan olopaikkaa. Saatte kiittää ainoastaan omaa itsepäisyyttänne siitä, ettette tulevaisuudessa saa osaksenne niin hyvää kohtelua, kuin minä olisin toivonut osoittaa teille. Herrani, viekää prinssi vartijoituna pimeään torniin!"
Kuullessaan nämä sanat tuntui prinssi Otto heräävän kauniista unesta. Hän oli hetkeksi melkein unohtanut vankilansa, ja hänen katkera loukkaamisensa oli sulautunut ikuisen rauhan, äänettömän korkeuden, rakkauden ja tyyneyden ylevään tunteeseen, joka tähtitaivaalta säteili häntä kohtaan.
"Kun minä olen kuollut, rouva Elisabet", sanoi hän hiljaa ja lempeällä äänellä, "olette te katuva, jos te nyt riistätte minulta tämän vähäisen näköalan Jumalan taivaaseen. Suokaa minulle toki aukeama muurissa, josta voin nähdä pari tähteä ja auringonsäteen, veljeni vääryyttä kärsinyt kuningatar. Te tunnette itse onnettomuuden mahdin ja vääryyden katkeran vaikutuksen mieleen. Te olette itse syntynyt korkeuteen ja valoon, ja te ette voi kieltää minulta yössäni korkean taivaan pilkahdusta."
Elisabetin ankara päätös tuntui horjuvan, kun hän kuuli nämä sanat; tuskallinen liikutus oli havaittavissa hänen synkässä, ylpeässä katseessaan, ja hienot lihakset hänen laihan suunsa ympärillä värähtelivät. Viha ja sääli näyttivät taistelevan hänen sielussaan. Mutta samassa hän heitti katseen prinssin kasvoihin, jotka muistuttivat kaukaisesti mutta ilmeisesti hänen vanhempaa veljeään. Hän seisoi juuri nyt varjossa, ja hän näki ainoastaan yleisen samannäköisyyden pääpiirteissä, mutta ei sitä jaloa ja lempeätä ilmettä, joka aivan kuin kirkasti prinssi Oton kasvot. "Kuningas Erikin veli", huudahti hän. "Tahdotteko te lumota minut liikuttavilla puheilla tähdistä ja taivaasta. Viekää hänet torniin!" Näin sanoen hän poistui nopeasti ikäänkuin tahtoen paeta vankinsa näkyvistä. Prinssi Otto heitti vielä tuskallisen katseen vankilaristikkoon ja seurasi syvästi huoahtaen ritaria ja vartijaa ulos ritarivankilasta ankarampaan säilytyshuoneeseen.